Elämä jatkuu osoitteessa http://hermis.wordpress.com/. Varhainen rautakausi on ohitse. Oli aika vaihtaa julkaisualustaa Bloggerista WordPressiin. Tervetuloa WannaBe BB:n Keskiselle rautakaudelle!
Näin ajatteli Hermis klo 9/23/2006 09:36:00 ip.
0 viestiä
Terveyden kanssa taistelen edelleen. Ja elän päivän kerrallaan. Teen aamumittaukset, vertaan eiliseen, analysoin ja mietin mihin mä tänään kykenen. Limaa irtoaa edelleen, yskittää, niiskuttaa... mutta nämä ovat nyt huolista pienimpiä, ns. normaalia taudin tässä vaiheessa. Edelleen jatkuva ödeema ja ilmeisesti siihen liittyvä bradykardia aiheuttavat päänvaivaa eniten. Lääkäri ei ota kantaa, ei tee testejä, ei määrää lääkkeitä... No mutta, harvoinpa mulle on lääkäreistä mitään hyötyä ollut. Olen itse oma lääkärini ja toivottavasti edes joskus oikeassa. Jos en, niin voin syyttää vain itseäni ja sen kanssa on aina helpompi elää kuin muita syyttäessä. Mun mielestä. Nestettä kerääntyi viime vkolla muutamissa päivissä viitisen kiloa, 10% kokonaispainostani. Jalkoja pakottaa, särkee, sukanvarret uppoavat nilkkoihin, jalat ovat jäykät ja muodottomat, koko keho on muodoton ja olo ahdistava. Nyt paino on pudonnut viime päivinä ensin 700 g, sitten 600 g ja tänään 1,1 kiloa vuorokautta kohden eli parempaan suuntaan ollaan menossa. Tieto siitä pitää mut kai jotenkin järjissäni. Kolmessa päivässä siis -2,4 kiloa. Pari on vielä normaalitilanteeseen jäljellä. Eilen illalla lähdin kävelylle toiveena saada nesteitä hieman liikkeelle. Lähtöpuuhia tehdessäni (pukiessani ym. touhutessa) syke oli 50. Kävelin 7 kilsan lenkin tälle jalanmitalle kohtuuripeästi ~6,2 km keskituntivauhdilla. Keskisyke oli 96, maksimisyke ylämäkitsemppauksesta huolimatta 117. Normaaliarvot ovat ~15-20 pykälää ylempänä. Lenkin jälkeen olo oli.... heikkohappinen ja unelias, huimasi. Pelotti mennä nukkumaan eikä siitä oikein mitään tullutkaan sydämen harvoja lyöntejä kuunnellessa ja tunnustellessa. Tänä aamuna olo on kuitenkin taas astetta parempi. Hiukan rintaa puristaa, leposyke maaten 47, seisten 50-52. Melko matalat arvot näinkin pienikokoiselle naisihmiselle. Miehillähän taitaa tuo sydän läpättää muutenkin vähän vähemmän ;). Ja paino tosiaan enää 2-2,5 kiloa oletettua "normaalia" ylempänä. Tällaisen turvotuksen saan tavallisesti aikaiseksi kunnon sokeritankkauksella (nyt hh nesteiden minimoimiseksi alle 100 g/vrk, kalorit 1300-1400). Tarkkailu jatkuu, eikä oloa luonnollisesti paljoa helpota muutamia vuosia sitten todettu, sittemmin kadonnut (?) mitraaliprolapsi; liittyvätkö oireet virustulehdukseen vai läppävuodon pahenemiseen vai johonkin muuhun... sydänlihastulehdus? En tiedä, enkä välitä, kunhan vaan oireet häviävät, olo normalisoituu ja pääsen jälleen urheilemaan tavalliseen tapaan.
'Cause it makes me that much stronger Makes me work a little bit harder It makes me that much wiser So thanks for making me a fighter Made me learn a little bit faster Made my skin a little bit thicker Makes me that much smarter So thanks for making me a fighter ChristinaNiin, mä mietin vaan, että mikä elämänläksy mulla on vielä oppimatta? Joillakin tuntuu olevan hyvinkin vahva käsitys siitä, mutta ei, mä en suostu luopumaan siitä, mikä mulle on tässä elämässä eniten iloa tuonut ja nautintoa antanut. Piste.
Näin ajatteli Hermis klo 9/19/2006 08:33:00 ap.
0 viestiä
Lääkärireissu venähtikin peräti kaksi ja puolituntiseksi (+ matkat 1 h). Aika hyvin kun vastaanottoaikaa on kuitenkin varattu vain 20 min/asiakas. Ja täytyy kyllä sanoa, että mielummin olisin kotona relaillut kun odotustiloissa seiniä ja muita kipeitä ihmisiä katsellut. Lääkärikäynti oli... hmmmm, mielenkiintoinen. Ensimmäiseksi diagnoosiksi ylävatsakipuihin tarjottiin myyräkuumetta (no okei, onhan näitä muitakin oireita tässä ollut ;)). "Ootko tonkinu maata tai ollut myyrien kanssa tekemisissä viime aikoina?". "Ai näillä kynsillä vai...? Ei, en oo. Ei oo mun laji.". Itse tarjosin tietysti pahinta vaihtoehtoa eli jonkinlaista maksatulehdusta ja pyytelin maksa-arvokokeita. Mutta ei kelvannut mun diagnoosi lääkärille, joka loppujen lopuksi päätyi sappikivikohtaukseen. Mä ihmettelin, että voiko sellanen kestää viisi päivää, ja kuulemma näin sitkeellä mimmillä voi (olin ekaa kertaa ko. lääkärin vastaanotolla ja jäin kyllä ihmettelemään, mistä hän tuon "sitkeän mimmin" tempaisi). Noh, hyvä että tajusi etten lääkäriin ihan hevillä hakeudu. Menen vasta kun oma pää alkaa sekoamaan kaikenlaisista epäilyistä ja kun on ihan pakko. Noh, sappikivet näkyisivät verikokeessa, joten sinne sitten ja purkkiin pissimään. Suljettaisiin samalla se myyräkuume pois kuvioista. Eipä ollut sappikivikohtaus ei. Eikä ollut myyräkuumekaan. Veriarvot olivat yllättäen jälleen kerran loistavat; CRP ja leukosyytit olivat reippaasti alle viitearvojen ylärajaa (laskeneet siis tiistain kohonneista arvoista taas normaaleiksi). Hemoglobiinikin oli kaikesta rääkistä ja dieettaamisesta huolimatta edelleen 141 (kesäkuussa myös 141, joulukuussa 149). Ja varmaankin paras uutinen näiden tulosten perusteella on se, että tauti on kuin onkin selätetty ILMAN ANTIBIOOTTEJA. Hyvä mä!!! Jopa lääkäritäti myönsi, että tein oikean ratkaisun jättäessäni pillerit lunastamatta. Melkein jo eilen sorruin, mutta onneksi hienoisesta epävarmuudesta huolimatta pystyin pitäytymään alkuperäisessä suunnitelmassa. Ja tänäänhän en enää edes harkinnut tabujen hakemista. Lämpö on pysynyt 37,3:ssa, räkää ja limaa irtoaa edelleen, mutta olo on selkeästi terveempi. Paitsi tämä vatsakipu ja turboilu :/ Paino on kivunnut viime viikon 53,6 kgsta tämän aamun 58,3 kiloon.... Jaa-a, enpä muista milloin olisi tuollaisia lukuja tarvinnut vaa`asta viimeksi katsella. Ei ainakaan tämän vuoden puolella.. Ehkä joulumätön jälkeen. Thank god, että ei ollut edes ajatuksissa kivuta huomenna lavalle. Sinne ei oikeasti olisi ollut mitään asiaa. Mutta tämäkin on taas hyvä osoitus siitä, mitä kaikkea voi yhtäkkiä, täysin ennalta-arvaamatta tulla eteen. Kaikkeen, myös siihen pahimpaan, on syytä aina varautua. Turha siis aina moittia mua tästä! Syytä turvotukseen ei lääkäri osannut kertoa eikä sille ainakaan vielä mitään tehdä. Inhaa... Vaatteet eivät mahdu päälle :(. Kyselin kortisolin vaikutuksista, mutta lekuri oli asiasta enemmän pihalla kuin mä. Ja vatsan osalta päätyi nyt sitten vatsalaukun oireiluun, johon sain vahvoja haponestäjiä. "Kokeillaan viikonlopun ajan ja tulet sitten maanantaina uudelleen elleivät kivut helpota.". "Sä osaatkin varmaan sanoa jos kyseessä on lihaskipu. Kun oot nyt yskinytkin.". Joo osaan; ei ole lihaskipua tämä kipu nähnytkään ja alkoi jo ennen kuin edes aloin rykimään keuhkonpalasia pellolle. En kai mä nyt lihaskivun takia lääkäriin lähtisi! Sen kestän ihan ilman pillereitäkin. Pakko kestää ellei halua päivä toisensa jälkeen vetää nappia naamaan. Sitä paitsi, lihaskipuhan on jopa nautittavaa ;) Että silleesti. En tullut taaskaan oikeastaan hullua hurskaammaksi, vaikka taudin eteneminen positiiviseen suuntaan ihan paperilla nähtynä kovasti mielialaa nostattikin. Ja tietysti oma mieli koetuloksista vähän rauhoittui. Mutta vielä lepäilen rauhassa ja annan tämän rääntuotannon laantua ennen kuin suuntaan taas salille ja lenkkipoluille toteamaan kuntovauriot.
Näin ajatteli Hermis klo 9/15/2006 09:08:00 ip.
0 viestiä
Minäpä suuntaan kohtapuoliin nokkani jälleen kerran kohti Mehiläistä. Ylävatsakipu ja huikea turvotus eivät jätä rauhaan, joten lienee nyt oman mielenrauhan vuoksi parasta käydä kyselemässä asiaa "viisaammilta". Yök... :/
Näin ajatteli Hermis klo 9/15/2006 10:08:00 ap.
0 viestiä
Näinhän se on, että elämä voittaa sittenkin. Jossain vaiheessa. Kolme päivää (su-ti) luulin satavarmasti tekeväni kuolemaa, eilen jo parempi ja tänään taas astetta pirteämpi eli päivä päivältä kuluu sängyssä yhä vähemmän aikaa :). Aikaa, aikaa... ja malttia, eipä siihen juuri muuta tarvita. Paitsi lepoa. Mä en tajua mihin meillä on nykypäivänä niin hemmetinmoinen kiire? Hautaan? Kyllä sinne pääsee. Ei huolta. Antaa tämä sairastaminen taas vähän perspektiiviä elämään. Vielä kun tuon omantunnon soimaavan äänen saisi jotenkin vaiennettua. Se se jaksaa kolkuttaa. Siitäkin huolimatta, että luulee tuntevansa viikatemiehen viitan helmoista viriävän ilmavirran vilvoittavana ylikuumennella ihollaan. Huomasin moneen otteeseen olevani kananlihalla. Mutta tänään siis jo elossa. Päänsärky yritti hiipiä taas takaraivolle ja etulohkoon jomottamaan, mutta tällä kertaa tahto oli jo voimissaan ja sain sen häivytetyksi ilman kemikaaleja. Kuume heiluu edelleen 37,5 tienoilla, mutta limaneritys alkaa jälleen olla hallinnassa. Tosin niistäessä ja yskäkohtauksen osuessa tietää takuuvarmasti vielä olevansa kaikkea muuta kuin terve. Aamusta tällaisen kohtauksen jälkeen kävin vakavan keskustelun itseni kanssa. Niin, ne päänsisäiset äänet yrittivät kumpikin tahoillansa saada mut vakuuttuneeksi siitä, miksi mun pitäisi ja miksi mun ei pitäisi aloittaa antibiootteja samantien. Se oli taas se kuuluisa kiire kun meinasi yllättää. En vaan olisi enää jaksanut sairastaa yhtään minuuttia kauempaa ja yritin löytää the easiest way out. No mutta, eihän helpoin tie eikä matalin aita ole koskaan tielleni osuneet, joten enpä luovuttanut nytkään. Antibiootit ovat edelleen apteekinhyllyllä. Vatsa on kipeä (liittynee räkätautiin, ainakin venezuelalaisen tohtorin mukaan ja vähitellen mäkin alan häntä uskoa) ja mä olen turvoksissa kuin kaksi päivää joessa maannut ruumis. Näytänkin samalta. Jep, reilua plus neljää kiloa näyttää vaaka ja suunta on ylöspäin. Syömiset ovat kuitenkin olleet hallinnassa; ~1300 kcalria ja hiilarit alta 150 gramman. Syy ei siis ole siellä. Ainakaan suoranaisesti. Kortisonin vaikutusta lähinnä jäin miettimään.... Selvää en jaksanut ottaa. Mutta paremmasta voinnista kertoo myös se, että ajatus on tänään pyörinyt massaruokavalion ympärillä ja sen suhteen alkaakin olla jo selvät sävelet. Strategia on valmiina, ruokavalion runko on valmiina, vain ajoitus puuttuu. Eli nyt täytyy ensin saada tämä keho jonkinlaiseen tasapainoon, todeta damage done ja päättää sitten jatkosta. Koska kovasti haluaisin päästä aloittamaan massan puhtaalta pöydältä, niin vilkkuipa mielessä sellainenkin ajatus, että pitkittäisin dieettiä kuukaudella ja jatkaisin siistiä, hallittua massaa tammikuun loppuun (ehkä pidemmällekin tuloksista riippuen) ja siirtäisin sitten taas takaisin kiristelyvaihteelle. Noh, ennen ensi vuotta ehtii tapahtua vaikka mitä, joten turhan syvälle on turha mennä etukäteen. Siinä vaan käy usein juuri näin. Eletään siis tilanteen mukaan, vaikka joku raami ja ajatus tulevaisuuden suunnasta onkin hyvä pitää mielessä. Päivän hitti: Hunajaiset uuniomenat ja Kidius -vaniljavanukas! (puoli purkkia vaan ;))
Näin ajatteli Hermis klo 9/14/2006 08:56:00 ip.
2 viestiä
Diipadaapaa: Käväisin eilen lääkärireissulta palatessani pikaisesti kaupassa täydentämässä olemattomiksi huvenneita ruokavarastoja. Ilokseni huomasin Jaspien taas rantautuneen marketin laariin, joten niistä sitten laarista kaksin käsin parhaat pois päältä rohmuamaan. En oikeasti olisi tarvinnut omenan omenaa, koska niitä löytyi vielä kotoakin muutama kilo. Mutta Jaspi onkin Jaspi enkä vaan voinut itselleni mitään. Jaspeista intoillessani tosin jäivät tonnikalat hyllyyn, mutta ehkäpä äippä kipaisee muutamat purkit tänään tuomassa. Ja onhan tossa toi kilon kalkkunanfilerulla. Itse en todellakaan jaksa nyt kuoriutua yököstä ja lähteä mihinkään haahuilemaan. Niin, mutta niistä Jaspeista :). Asettaessani komeaa Jaspi -pussiani vaa`alle ilmestyi jostain sellainen täysin tuntematon, haalaripukuinen, työmiehennäköinen hyypiö taakseni olan ylitse kuikuilemaan. Mä jo ehdin päässäni ärsyyntyä ja aattelin itekseni, että mitä v****a hemmo käy kyyläilemään. Joo, eilen oli olo aika huona ja rautaiset hermot lyhyenä ;) Haalariheppu: "Niin, mä tässä vaan, että kotimaisia omenoitako ostat?" Mä: "Joo.. noita tosta laarista." Haalariheppu edelleen olkani yli kuikuillen: "Mitäs se kotimainen oikein maksaa?" Mä: "Ihan liikaa maksaa. Tanskalaisia saat tosta halvemmalla." Haalariheppu: "En mä omenoista välitä, mutta mikä on likalle liikaa?" Mä: "No kolme euroa!!!" (osoitan samalla kiukkuisena laariin kiinnitettyä lappua, jossa lukee 2,99 €/kg) Haalariheppu: "No onhan siinä omenalla hintaa... Mä just ajoin 500 kiloa pellolle. Omenaa." Mä: "Ai, heitit sitte tonniviissataa pellolle? Oisit tuonu mulle, mulle ois kyllä kelvannu. Omena." Haalariheppu hyllyjen taa häviten: "En mä jaksa nähdä omenoitten vuoksii vaivaa..." Okei... Kaikenlaista tallaajaa kanssa, jotka yleensä eksyvät mun juttusille juuri silloin kun olen rähjäisimmilläni ja siitä johtuen myös epäsosiaalisimmillani. Äipän mukaan olen tosin epäsosiaalinen aina. Kuulin vielä työmiesporukan suunnittelevan päivän sapuskoja itselleen; nakkikeitosta päästin jauhelihamakaronilaatikon kautta jauhelihapihveihin, kun sitä munaakin löytyy. Juupa juu... ;) Terveydentilatiedote: Etenee, mutta hitaasti etenee. Kuume tipahtanut 37,5 asteeseen ja räkää, sitkeää ja kauniin vihreää sellaista, tulee päästä ja suusta. Limainen yskä haittaa nukkumista ja jomottava päänsärky kaikkea muuta (aivo)toimintaa. Olen päivä päivältä enemmän turvoksissa. Jopa mulle tunnusomaiset lommoposket ovat hävinneet ja tämäkös taas pisti huolestumaan, jotta onko kyseessä jotain muutakin kuin pelkkää flunssaa kun vatsakin on kipeä ja rintaan välillä pistää, ahdistaa, eikä saa henkeä. Pahimmat angstit lienevät purkautuneen viime vuorokausina näkemieni väkivaltaunien kautta. Sanomattakin selvää lienee, että se väkivaltainen osapuoli olen ollut minä. Rumaa. Antibioottien aika ei mielestäni ole vielä. Katson perjantaihin ja pohdin sitten tilannetta uudelleen. Myös kaikenlaista pientä projektintynkää risteilee mielessä, mutta vielä ei ole voimia eikä varmuutta lähteä tuumasta toimeen. Kehojuttuihin kuitenkin liittyy ja koska vaatii pientä investointia, niin mietin vielä, jotta kenelle lähtisin tässä edullista mainostilaa tarjoamaan ;). Jokin yhteistyökuviokin saattaisi innostaa... Päivän hitti: Omenoiden ohella tänään uppoaa myös pastilli!
Näin ajatteli Hermis klo 9/13/2006 12:43:00 ip.
0 viestiä
Aamulla herätessä oli kurkkukipu valahtanut ylärinnan tienoille. Kipua komppasi repivä yskä, jota yritin viimeiseen asti pidätellä. Tiesin, että yskiminen toisi vedet silmiin. Kivusta. Korvissakin tuntui omituiselta; ei särkyä, mutta kummaa poksumista ja aristusta. Kuumetta ei päivän alkaessa ollut kamalasti, päivän mittaan kylläkin sitä on ollut yhä enemmän. Olipa likan taas aika pakata itsensä auton rattiin ja suunnata jälleen kerran täysin vajaakuntoisena Mehiläisen lääkäritädin vastaanotolle. Just in case. Millään en olisi jaksanut. Olisin halunnut vielä jatkaa jo kolme vuorokautta jatkuneita uniani sen sijaan, että olisin lähtenyt zombaamaan tuota saatanallista 60 kmrin ajomatkaa. Turhan takia. Noh, kai se sairaslomatodistus oli haettava. Samat jorinat, samat tutkimukset, sama diagnoosi, mutta myös jotain uutta; ensimmäistä kertaa miljoonaan flunssaan oli verikokeen tulehdusarvo noussut. Samoin leukosyytit olivat koholla. Loppuviikko petilomaa ja Atsitromysiinit päälle. Täti antoi antibioottien aloittamiselle armonaikaa huomiseen, minä saatan tarkkailla tilannetta hieman pidempään. Prkl, että piti nyt mennä keuhkoputkeen tämä tauti. Kurkkukivun ja räkätaudin olisin vielä handlannut suhteellisen hyvin, mutta tulehdus keuhkoputkessa vaikeuttaa kyllä liikuntojen aloittamista huomattavasti. F.U.C.K! Mä olen yrittänyt olla miettimättä kehoa, mutta vaikeaahan se on. Näin sitä taas ryssittiin viikossa monen kuukauden heavy hard work... ja ihan oikeasti pistää tämä ajatus kyyneltä tippumaan. En ole vielä kertaakaan onnistunut siirtymään dieetiltä massalle suunnitelmien mukaan vaan aina on tullut jotain stnan tautia tai vammaa väliin. Ja näppiksestäkin loppuu patterit! Ja ihan turha tulla sanomaan, että ei se kunto mihkään viikossa tai kahdessa häviä, koska se on paskapuhetta! Mulla on silmät päässä, vaaka kunnossa ja tuntuma kehoon tallella. Normaali tilanteessa peli tuskin olisi menetetty, mutta kuten eräs rakas (? ;)) ystäväni tuppaa aina vertaamaan näitä viritettyjä kehoja Räikkösen menopeliin, niin pientenkin säätöjen vaikutus vaan on ihan eri luokkaa kuin kansan laatuauto Ladaan. Kuukausia äärimmäisissä olosuhteissa, päälle tankkausta, tautia ja totaaliliikkumattomuus, niin soppa on sekaisin. Jokainen itsensä äärimmäisin keinoin tiukaksi dieetannut tuntee ja tietää "pesusieniefektin", jonka vaikutus alkaa välittömästi narua höllätessä. Jep, mä olen tällä hetkellä täysin samassa pisteessä peilin, vaa`an ja vaatteiden suhteen kuin nelisen kuukautta sitten. Yhtä ainutta vatsapalaa ei ole paljaalla silmällä erotettavissa. Osa on varmasti nesteitä, osa ehkä jotain muuta. Se selviää aikanaan, kunhan tilanne tästä joskus normalisoituu. Mutta monta tuskaisaa kärsimyksen tuntia on taas tultu vietettyä... turhaan. Olen yrittänyt miettiä niitä v***n positiivisia asioita ja pitää motivaatiota yllä siinä kuitenkaan kovin hyvin onnistumatta. Ja kyllä, tämä ON mulle elämää suurempi asia, vaikka se ei sitä kellekään muulle olisi. Viis siitä mitä muut tästä asiasta ajattelevat. I just don`t care! Mä olen rehellisesti vihainen, katkera, pettynyt, vittuuntunut ja täynnä kaikkea muuta negaa. Aikani aion nyt rypeä itsesäälissä ja kadehtia muita.. vaikkapa tulevan viikonlopun kisoihin terveenä ja hyväkuntoisina suuntaavia. Taidanpa itse jättää tälläkin kertaa masokistisen itsekidutuksen väliin. Mutta tsemppiä kaikille kisalavoille kipuaville viimehetken viimeistelyihin! Niin, ja olenhan mä tässä viime päivien kivun ja kärsimyksen tulessa myös kokenut jonkinlaisen valaistuksen. Vai pitäisikö puhua uudelleenvalaistumisesta, koska mielestäni olen tämän saman asian keksinyt jo monta kertaa aiemminkin; asiat tärkeysjärjestykseen!!! Ja korkeimmalla listassa, kaikkien muiden tärkeiden asioiden edellä lukee: MINÄ. Ja mun keho ;)
Näin ajatteli Hermis klo 9/12/2006 08:05:00 ip.
0 viestiä
Täällä ollaan, edelleen kuumeessa ja kotona. Vimeiset puolitoista vuorokautta olen käytännössä viettänyt sängyssä; nukkuen, maaten, kattoon tuijottaen, kissaa silittäen, kuumetta mitaten, vääntelehtien, kiukutellen ja jälleen kerran elämän epäoikeudenmukaisuutta pohtien. Lopulta luovuttaen. Joo... tällä hetkellä ei yhtään millään ole yhtään mitään v***n väliä, kunhan saan vaan olla rauhassa ja nuolla omat haavani umpeen. Pistin taas kerran elämän katkolle. Jatkan sitä sitten kun olo tuntuu jälleen ihmismäiseltä. Tämä on muuten loistava tapa toimia. Kehitin metodin aikanaan keuhko-operaatioiden yhteydessä ja olen sitä siitä lähtien tarvittaessa käyttänyt. Silloin oli elämä katkolla puolitoista vuotta, nyt riittänee viikko. Tai pari. Eikä kyse oikeastaan ole mistään sen kummemmasta kuin antaa itselleen rauhan sairastaa ja keholle aikaa toipua. Ilman häiritseviä taustatekijöitä. Nyt täytyy käyttää tilaisuus hyväkseen ja tilittää, niin kauan kun jaksuja riittää. Sain napin avulla kuumeen ainakin hetkeksi alle 38 asteen. En enää kestänyt sitä julmettua päänsärkyä. Kävin kaupassa, söin. Nyt on valitusvirren vuoro. Se tavallinen tarina; kuumetta, kurkkukipua, räkää, päänsärkyä, lihassärkyä, kehonkipuja, aivosärkyä... kipua, särkyä, jomotusta, kolotusta, kivistystä, pakotusta, tuskaa... KÄRSIMYSTÄ! Väliin vähän teetä, Indian Chai-Lattea. Muuten kaikki "normaalia", vain nenästä silloin tällöin pulpahtava ruskeanpunainen kiinteää sammakonkutua muistuttava mönjä saa sydämen hakkaamaan hieman kiihkeämmin. Josko sieltä nyt tulisivat sitten ne limakalvopaksunnokset, arpikudokset ja kaikki muu ylimääräinen samalla ulos, niin säästyisinpä ainakin ikävältä leikkaukselta, jossa limakalvot oli kaiketi tarkoitus anyway kaapia puhtaaksi. Selfmade operation. Cool! Huomenna olisi ollut lääkärikäynti Meikun korvapolilla, mutta siirsin nyt sitten sitäkin tämän elämänkatkoksen vuoksi ;) Tänään olisi ollut myös tärkeä työkoulutus, mutta aamukuudelta kuumepäissä pistin itseni etusijalle ja velvollisuudentuntoni hyllylle, eikä sen jälkeen paljoa tarvinnut arpoa menenkö vai en. En mennyt. Vaikka mun siellä projektivastaavana olisi ehdottomasti pitänyt olla. Hankala tilanne kaikin puolin ja "sairastuitpa sattuvasti" -kommentteja odotettavissa. Mä nimittäin kieltäydyin tuosta tehtävästä, jonka johdosta saimme Big Bossin kanssa asiasta ei-niin-mukavan riidan aikaiseksi (hmmm... emme muuten ole kommunikoineet sen jälkeen, aikaa kinasta on viikko.). Yhteenoton tuloksena mut sitten yksipuolisesti määrättiin kyseisestä projektista vastaamaan ja nyt luonnollisesti tämä poissaolo näyttää hieman omituiselta. Noh, ihan sama... Olisikohan tässä taas aika painua vällyjen väliin.. Keho kyllä hoitaa tämänkin asian kohdilleen, kunhan minä vaan muistan antaa sille tarpeeksi aikaa hoitaa hommat ja maltan pysyä poissa pilleripurkkien ääreltä. Viime vuoden antibioottihäslääminen on vielä tuoreessa muistissa. Nyt en hötkyile. Ei tässä elämässä mihinkään niin kiire saa olla, että pitää oma keho matkalla myrkyttää. Pojat kainaloon ja petiin!
Näin ajatteli Hermis klo 9/11/2006 03:01:00 ip.
0 viestiä
Näin ajatteli Hermis klo 9/10/2006 10:13:00 ap.
2 viestiä
Takana kahden päivän treenitauko tietystä syystä, mutta ihan omasta tahdosta ja hyvältä tuntuu :). Paaaljon sokeriruokaa ja löböilyä keskellä mehtää eikä yhtään (?) ahdistusta. Vau! Noh, viime viikot onkin ollut jotenkin rikkinäinen olo. En tiedä korjaako tämä sitä, mutta mukava breikki on kuitenkin ollut. Piti ihan käydä treenilokia läpi ja tsekkailla koska mulla viimeksi on ollut kaksi peräkkäistä treenivapaata. Eihän siitä nyt niin kovin kauan sitten ollutkaan, kun Göteborgin reissun vuoksi oli pakko breikata, mutta sitä ennen olen viimeksi pitänyt useamman päivän treenivapaata huhti-toukokuun vaihteessa 4 päivää sairastelun vuoksi. Monta kesäviikkoa on mennyt kokonaan ilman lepopäivää, useampi kolmen viikon katkeamaton putki treenikirjanpidosta löytyy, mutta tavallisestihan se on tuo yksi vapaa viikkoa kohden ollut. Eipä sitä tässä "flow`ssa" oikein itse tajuakaan kuinka vähillä levoilla tulee puskettua viikko toisensa jälkeen eteenpäin... Treeni vaan vie mimmin mennessään :)
Näin ajatteli Hermis klo 9/09/2006 10:16:00 ip.
0 viestiä
Turboviikot jatkuvat. Tavallisestihan tämä tällainen jakso kestää noin 7-10 päivää. Nyt on 7. päivä menossa, joten ehkä jo ensi viikolla helpottaa. Mitään järjellistä syytä en nyt pysty ongelmaan kehittämään, mutta onko tuo niin väliksikään, kun tässä ei kuitenkaan auta muu kuin odotella ja katsoa mitä tapahtuu. Ikävältähän tämä tietysti tuntuu.. Nii-in, nimenomaan tuntuu, jos ikävältä näyttääkin. Aamulla ei saa turvotukselta silmiä auki, koko ajan väsyttää, jalat ovat edelleen lyijyä, treeni ei kulje, lenkeistä ei voi haaveillakaan kun turvotukselta jalkoja särkee jatkuvasti ja ne eivät yksinkertaisesti tottele pään antamia käskyjä. Vähän niinkuin painetta olisi koko kehossa. Siis muuallakin kuin aivokopassa. Noh, saliaerobiset sentään sujuvat joten kuten hammasta purren... Ja nyt jos mulla olisi järki päässä ja rohkeutta sydämessä, niin hölläisin hieman. Mutta kun ei... Koska oikeastaan aika auttomaattinen reaktio on vähentää syömisiä ja lisätä liikuntaa toivoen sen auttavan asiaan. Eipä se mitään auta.. Olo on vaan entistä kehnompi :( Mä inhoan sairaalakeikkoja, myös ihan sinänsä vaarattomia sellaisia. Tietysti sairaalaympäristöön liittyy aivan liian paljon tuskallisia muistoja, asioita, jotka olen piilottanut syvimpään sisimpääni. Joku käski käsitellä nämä tuskalliset kokemukset, mutta se joku ei varmaankaan ymmärtänyt ettei se nyt ihan tosta noin vaan käy. Pitäisi vähän miettiä minkä hirvittävän työn olen ylipäätään tehnyt saadakseni ne asiat piiloon ja pois mielestä. Sairaalareissuihin liittyy paljon muitakin "ongelmia". Ensinnäkin sinne ei huvita yhtään lähteä. Toisekseen sinne pitää lähteä aina kesken työpäivän kun olisi miljoona muutakin asiaa hoidettavana. Entäs sitten se auton sijoittaminen aina täpötäydelle parkkipaikalle? Iiiiiso ongelma ja vaikka kuinka varaan muka riittävästi aikaa, niin sitä ei kuitenkaan koskaan ole riittävästi vaan vastaanottoaika lähenee ja paniikki kasvaa parkkipaikalla ympäri pyöriessä ja kirotessa, kun joku muu taas vei juuri sen mun paikan nenäni edestä. Tänään päädyin sijoittamaan auton johonkin pusikkoon, paikkaan, joka ei ollut mikään parkkipaikka. Siitäkin huolimatta kävin kuuliaisesti lunastamassa parkkimittarista lipukkeen ja arvoin taas aikani, jotta kauanko menee ja mistä taskunpohjalta löytyy sopivan kokoista kolikkoa. No sitten, seuraavaksi alkaa häröily pitkin poikin megalomaanisen rakennuksen käytäviä. Missä missä missä on se oikea paikka?! Ja minkä väristä viivaa pitikään seurata? Ja mihin se viiva nyt katosi? Olenko oikeassa hississä? Olenko oikeassa kerroksessa? Kummasta hissin ovesta mun pitää poistua, siitä joka on nenäni edessä vai siitä jonne takaraivoni osoittaa? Ja missä on taas se prkleen vaaleanpunainen viiva?! Kumpi noista punertavista se olikaan? Miksi tämä ovi ei aukea kiskomallakaan? Pitääkö sitä työntää? Ai, tossa on toi keskellä käytävää katosta roikkuva naru... ja tossa toinen... Okei, vedän molemmista. Yhtäaikaa. Pitääkö mun kertoa jollekin, että olen täällä? Tossa käsketään täyttää joku lappu. Lysähdän tuoliin uupuneena ja samassa jostain tyhjästä ilmestyy hoitsu, joka kertoo paitsi, että mä olen myöhässä, niin myös että he ovat myöhässä. Odottele ihan rauhassa, kutsutaan sitten nimeltä. Great.... se helvetin parkkiaika on kohta ummessa. No en kyllä lähde enää sinne pusikkoon laukkaamaan, maksan sakot. Jep jep, näinhän se menee ja sitten itse sähköpetiin. Eli hermojen kuntoa sitä tällä kertaa mitattiin, ensin sähköiskuilla ja sitten tunkemalla miljoona neulaa kipeästi lihaksiin. Ja vielä piti siinä alkaa pullistelemaan neulat lihaksissa. Sattui. Kyllä. Ja kohta olivat suojapaperit taas liimautuneet kiinni kylmää hikeä pukkaavaan ihoon. Mutta jotain hyvääkin sentään :). Mittauksen suoritti harvinaisen fiksu ja kärsivällinen nuori naislääkäri, joka jaksoi vastata kattavasti ihan jokaiseen mun omituisista kysymyksistä. Olen taas paaaaaljon viisaampi. Mihin tätä viisautta oikein alkaisi tunkemaan ;). Mutta mielenkiintoisinta mun mielestä oli se, että mä olen nyt reilut vuoden päivät potenut hermovammaa, jota mulla ei mittausten mukaan ole! Hehee... Hermot olivat YLIHYVÄSSÄ kunnossa; niitä oli paljon, olivat paksuja(?) ja ne toimivat äärettömän sukkelaan. Ihan jokainen. Ihan kaikkea selitystä en ymmärtänyt, mutta mulle riitti kun tohtoritäti sanoi, että "Sulla on rautaiset hermot! Huomattavasti paremmat kuin tarvitsisi ollakaan!". Ylpeänä toistin kollegoilleni tohtoritädin sanat. Toisella kollegallani oli vastine valmiina: "Onhan sun hermot ihan hyvät, mutta kun ne on niin stnan lyhyet!" :D
Näin ajatteli Hermis klo 9/07/2006 09:18:00 ip.
0 viestiä
Miten TURBOROTTA selätetään?!
Näin ajatteli Hermis klo 9/06/2006 04:38:00 ip.
0 viestiä
Hermeliinin ensimmäinen julkinen esiintyminen on tapahtunut! Olin nimittäin Supermassa Savolaisen synttäreillä Oulussa ja kyseessä eivät olleetkaan mitkään ihan pienet pirskeet. Koko Suomen body -kansa oli tietysti paikalla ja esiintymässä Nightwish oikein Turusen Tarjan voimin. Illan juontaja poimi myös Hermiksen juhlakansan joukosta ja näin tuli tämä nainen tutuksi kaikille paikalla olleille. Itselleni mieleen jäivät kaikkien huippujen joukosta erityisesti Toivon Raija ja sitten tämä Jyväskylän poika Juha Hulmi, heh. Niin niin, untahan se vaan oli, mutta pelottavan todellista sellaista :D. Kivat olivat pirskeet!
P.S. Oikeasti Make viettää synttäreitään muuten helmikuussa eli en tiedä mistä olen tämän juhlan tähän hätään kehittänyt ;)
Näin ajatteli Hermis klo 9/05/2006 08:55:00 ap.
3 viestiä
Uuuuaaah, mikä treeni! Olipa homma sellaista poukkoilua, että en ole varmaan koskaan elämässäni tehnyt niin sekaista treeniä. Ei enää koskaan rintaa syysmaanantaille! Salilla olivat taatusti kaikki kylän voimamiehet punnertamassa 10 minsan sarjapalautuksilla penkkiä ja minä loikin pitkin poikin salia yhdestä lihasryhmästä toiseen kuin pupu pimeällä auton valokeilassa. Tavallisesti olen hyvinkin tarkka liikkeiden suoritusjärjestyksestä, mutta jos tänään olisin pitänyt orjallisesti ohjelmasta kiinni, niin olisin salilla vieläkin (aloitin sentään jo klo 17). Ja jos normaalisti teen nätisti ensin rinnan, sitten olkapäät ja lopuksi vatsat, niin tänään hypin ees sun taas rinta- ja olkapääliikkeiden väliä ja teinpä jopa kesken viparisarjan pari sarjaa ristitaljaa. Siis ennenkuulumatonta!!! Ja kaikki painot olivat luonnollisesti myöskin täysin hakusessa kun yllättäen esimerkiksi yleensä ensimmäisenä tehdystä penkistä ei treenin loppupuolella noussutkaan rauta tavalliseen tapaan. Hui! Taisi sinä muutama sydämenlyönti jäädä säikähdyksestä väliin tangon jämähtäessä rinnan tasoon. Melkein ;). Jotenkin sain sen kuitenkin vääntelehtimällä ja kääntelehtimällä ketkuiltua ylös. Mutta muuten oli oikein mukavaa siellä voimamiesten joukossa uudessa topissa säntäillä ;D Nyt on kyllä hermovamman hermo niin tiukalla, että helpotuksesta saan huokaista ettei yläkroppaa tarvitse rasittaa muutamaan päivään. Selkeästi lepopäivää tähän käsi- ja rintatreenin väliin tarvitsisin, mutta tällä(kin) viikolla piti hieman järjestellä treenejä muuhun elämään sopivammaksi. Keho tuntuu muuutenkin olevan melkoisen sekaisin eikä olo ole ollenkaan hyvä. Tiedän, että vielä on turha huolestua, mutta en voi silti olla miettimättä olenko taas jo stressannut (tai treenannut ;)) itseni tukkoon :(. Noh, josko nyt kuitenkin yrittäisin pysyä rauhallisena ja katsella tässä vielä puolitoista vuorokautta. Ei pitäisi toivoa liikoja, mutta kovasti olisi vaan mukavaa päästä hommassa taas parin viikon pysähdyksen jälkeen eteenpäin. Saatan olla sinnikäs, mutta kärsivällisyys ei ole koskaan ollut parhaita puoliani. Kärsimättömyydestä sentään räpsähtää täydet 10 pojoa :D
Näin ajatteli Hermis klo 9/04/2006 09:37:00 ip.
0 viestiä
Jaahas, sitä tuli näköjään eilen dipattua ihan jollain muilla kuin ojentajalihaksilla, heh. Noh, raivopäissään ei aina kerkiä keskittyä kohdelihakseen. Sitä kun riuhtoo vaan vailla ajatusta menemään. Mutta onpa mukava mennä tänään vääntämään penkkiä, juu... Omituista turboilua keskikehossa edelleen.. Hmph! Josko vielä muutaman päivän katselisi ja alkaisi vasta sitten huolehtimaan. Lauantaina tuli kuitenkin mätettyä ihan kohtuudella. Tai siis niin.. kaikkea muuta kuin kohtuudella :D Ja nälkä jatkuu. Aterioiden pilkkomisstrategiasta huolimatta. Sitä paitsi kotimaiset omenat vaan on niin älyttömän hyviä! Työkaveri oli tuonut muovikassillisen mukanaan ja minä rohmusin niistä puolet mukaani :)
Näin ajatteli Hermis klo 9/04/2006 03:48:00 ip.
0 viestiä
Aaaaarrrrrggghhhh!!! Mua kyllä vituttaa nyt IHAN kaikki!!! Treeni sentään meni tässä apinan- vai pitäisikö sanoa gorillanraivossa hyvin. Vain hermovamma oli itseni ohella kiukkuisempi kuin pitkiin aikoihin. Mistäköhän se kertoo...? Noh, mä tiedän kyllä, mutta jätän tällä kertaa tämän samaisen asian jankkaamisen sikseen. Ja sitten niitä elämää suuremman vitutuksen aiheita, olkaapa hyvät.
Jos mulla olisi valta, voima ja kunnia, niin hävittäisin taas vaihteeksi kaikki ihmiset maan päältä. Onneksi ei ole. Jossain vaiheessa saattaisin kuitenkin tuntea oloni yksinäiseksi ja tulla katumapäälle eikä koskaan voi olla varma riittävätkö voimat enää entisen palauttamiseen. Mutta ilkeät, kateelliset, laiskat, selittelevät, pahansuovat, loukkaavat ja selän takan kieroilevat tyypit saavat multa kyllä vapaaliput hevon helvetttiin. Ugh!!! Olen puhunut. Enkä aio edes pyytää sanojani anteeksi. Ehkä teen sen huomenna.
Ja sitten alkavan viikon liikuntaplania vielä ennen niitä työasioita.
Näin ajatteli Hermis klo 9/03/2006 09:20:00 ip.
0 viestiä
Bodyduilding at any level is a sport of few embellishments. You step into a circle of light, and you do your best to tell your story with the body you have worked so hard to transform into a vehicle worthy of the message you are trying to convey. But what the audience sees is never more than the end of an often long and difficult struggle. How often we forget that behind every so-called "body beautiful" is another story, hidden and intensely personal, a story which, while in many ways heroic, is not always as beautiful as the body it helps to create.
-unknown-
