Käypi hermoon

Turboviikot jatkuvat. Tavallisestihan tämä tällainen jakso kestää noin 7-10 päivää. Nyt on 7. päivä menossa, joten ehkä jo ensi viikolla helpottaa. Mitään järjellistä syytä en nyt pysty ongelmaan kehittämään, mutta onko tuo niin väliksikään, kun tässä ei kuitenkaan auta muu kuin odotella ja katsoa mitä tapahtuu. Ikävältähän tämä tietysti tuntuu.. Nii-in, nimenomaan tuntuu, jos ikävältä näyttääkin. Aamulla ei saa turvotukselta silmiä auki, koko ajan väsyttää, jalat ovat edelleen lyijyä, treeni ei kulje, lenkeistä ei voi haaveillakaan kun turvotukselta jalkoja särkee jatkuvasti ja ne eivät yksinkertaisesti tottele pään antamia käskyjä. Vähän niinkuin painetta olisi koko kehossa. Siis muuallakin kuin aivokopassa. Noh, saliaerobiset sentään sujuvat joten kuten hammasta purren... Ja nyt jos mulla olisi järki päässä ja rohkeutta sydämessä, niin hölläisin hieman. Mutta kun ei... Koska oikeastaan aika auttomaattinen reaktio on vähentää syömisiä ja lisätä liikuntaa toivoen sen auttavan asiaan. Eipä se mitään auta.. Olo on vaan entistä kehnompi :( Mä inhoan sairaalakeikkoja, myös ihan sinänsä vaarattomia sellaisia. Tietysti sairaalaympäristöön liittyy aivan liian paljon tuskallisia muistoja, asioita, jotka olen piilottanut syvimpään sisimpääni. Joku käski käsitellä nämä tuskalliset kokemukset, mutta se joku ei varmaankaan ymmärtänyt ettei se nyt ihan tosta noin vaan käy. Pitäisi vähän miettiä minkä hirvittävän työn olen ylipäätään tehnyt saadakseni ne asiat piiloon ja pois mielestä. Sairaalareissuihin liittyy paljon muitakin "ongelmia". Ensinnäkin sinne ei huvita yhtään lähteä. Toisekseen sinne pitää lähteä aina kesken työpäivän kun olisi miljoona muutakin asiaa hoidettavana. Entäs sitten se auton sijoittaminen aina täpötäydelle parkkipaikalle? Iiiiiso ongelma ja vaikka kuinka varaan muka riittävästi aikaa, niin sitä ei kuitenkaan koskaan ole riittävästi vaan vastaanottoaika lähenee ja paniikki kasvaa parkkipaikalla ympäri pyöriessä ja kirotessa, kun joku muu taas vei juuri sen mun paikan nenäni edestä. Tänään päädyin sijoittamaan auton johonkin pusikkoon, paikkaan, joka ei ollut mikään parkkipaikka. Siitäkin huolimatta kävin kuuliaisesti lunastamassa parkkimittarista lipukkeen ja arvoin taas aikani, jotta kauanko menee ja mistä taskunpohjalta löytyy sopivan kokoista kolikkoa. No sitten, seuraavaksi alkaa häröily pitkin poikin megalomaanisen rakennuksen käytäviä. Missä missä missä on se oikea paikka?! Ja minkä väristä viivaa pitikään seurata? Ja mihin se viiva nyt katosi? Olenko oikeassa hississä? Olenko oikeassa kerroksessa? Kummasta hissin ovesta mun pitää poistua, siitä joka on nenäni edessä vai siitä jonne takaraivoni osoittaa? Ja missä on taas se prkleen vaaleanpunainen viiva?! Kumpi noista punertavista se olikaan? Miksi tämä ovi ei aukea kiskomallakaan? Pitääkö sitä työntää? Ai, tossa on toi keskellä käytävää katosta roikkuva naru... ja tossa toinen... Okei, vedän molemmista. Yhtäaikaa. Pitääkö mun kertoa jollekin, että olen täällä? Tossa käsketään täyttää joku lappu. Lysähdän tuoliin uupuneena ja samassa jostain tyhjästä ilmestyy hoitsu, joka kertoo paitsi, että mä olen myöhässä, niin myös että he ovat myöhässä. Odottele ihan rauhassa, kutsutaan sitten nimeltä. Great.... se helvetin parkkiaika on kohta ummessa. No en kyllä lähde enää sinne pusikkoon laukkaamaan, maksan sakot. Jep jep, näinhän se menee ja sitten itse sähköpetiin. Eli hermojen kuntoa sitä tällä kertaa mitattiin, ensin sähköiskuilla ja sitten tunkemalla miljoona neulaa kipeästi lihaksiin. Ja vielä piti siinä alkaa pullistelemaan neulat lihaksissa. Sattui. Kyllä. Ja kohta olivat suojapaperit taas liimautuneet kiinni kylmää hikeä pukkaavaan ihoon. Mutta jotain hyvääkin sentään :). Mittauksen suoritti harvinaisen fiksu ja kärsivällinen nuori naislääkäri, joka jaksoi vastata kattavasti ihan jokaiseen mun omituisista kysymyksistä. Olen taas paaaaaljon viisaampi. Mihin tätä viisautta oikein alkaisi tunkemaan ;). Mutta mielenkiintoisinta mun mielestä oli se, että mä olen nyt reilut vuoden päivät potenut hermovammaa, jota mulla ei mittausten mukaan ole! Hehee... Hermot olivat YLIHYVÄSSÄ kunnossa; niitä oli paljon, olivat paksuja(?) ja ne toimivat äärettömän sukkelaan. Ihan jokainen. Ihan kaikkea selitystä en ymmärtänyt, mutta mulle riitti kun tohtoritäti sanoi, että "Sulla on rautaiset hermot! Huomattavasti paremmat kuin tarvitsisi ollakaan!". Ylpeänä toistin kollegoilleni tohtoritädin sanat. Toisella kollegallani oli vastine valmiina: "Onhan sun hermot ihan hyvät, mutta kun ne on niin stnan lyhyet!" :D

Näin ajatteli Hermis klo 9/07/2006 09:18:00 ip.