Sitä tavallista tarinaa

Olisi kai kuitenkin pitänyt eilen uskoa vaakalukeman olevan 54,5 kg. Tänään se oli 54,0 kg. Siis aivan käsittämätöntä! Tai sitten ei... Liha siellä muuttaa vaivihkaan olomuotoaan. Massiiviset reidetkin ovat kutistuneet lähes olemattomiin. Joku olisi varmasti hyvillään tästä muutoksesta. Minä en. Odotan paluuta salille. Näillä näkymin teen sen jo torstaina. Perjantai menee työreissussa. Puukotusjäljet voivat hyvin. Oletan. En ole uskaltanut katsoa. Lääkärin liimaamien lappujen irrottua kiinnitin pikaisesta Hansaplastit reikien peitoksi. Nyt ne näyttävät oikein siisteiltä. Kipua ei juurikaan ole perjantai-illan jälkeen esiintynyt. Onhan siinä ympäristö hieman arka ja parku pääsee kun paita pois päältä kiskottaessa jumittuu niskaan. Vakaasti uskon kuitenkin olevani torstaina täysin kunnossa. Lähes viikkohan siinä onkin sitten taas jo vierähtänyt. Työ on rasittavaa. Tuntuu, että olen jatkuvasti vuorokaudet ja viikonloput ympäriinsä töissä. En välttämättä tee aktiivisesti töitä, mutta passiivisesti sitäkin enemmän ja nyt se alkaa oikeasti häiritä ja rasittaa. Tiedän, että asia korostuu erityisesti nyt, kun se ainoa henkireikä on poissa pelistä. Treenatessa ei tarvitse miettiä työjuttuja, ei aktiivisesti, eikä passiivisesti. Pyysin tänään apuvoimiakin. Vielä niitä ei tippunut. Olen ilmaissut tahtotilani ja toivossa on hyvä elää. Hmmmm... tällä hetkellä taidan elää enemmän epätoivossa. Olen hommaamassa myös uutta myllyä, ja tänään päätin, että siihen väännetään työ- ja privepuoli omien salasanojen taakse täysin erilleen toisistaan. Ehkä se auttaa, kun työposteja ei tipu pitkin iltoja ja viikonloppua. Menevät kyllä omaan kansioon, mutta enpä malta silti olla niitä availematta. Utelias minä.

Näin ajatteli Hermis klo 9/13/2004 08:22:00 ip.