Operaatio "Viuhuva veitsi"

Olenpa tänään ollut huisin ahkera ja reipas! Olin aamulla jo puoli seiska salilla! En ole mikään aamutreenien ystävä, juoksu vielä sujuu, mutta puntin puolella tuntuu, että keho on vielä aivan liian kankea ottamaan treeniä vastaan. Tänään olin kuitenkin pakon edessä, jos halusin treenata ennen seuraavaa taukoa. Ja mähän halusin! Ja se oli huisin kivaa! Eikä kehokaan näyttänyt ihan karmealta (treenasin topissa kun kerta yksinäni salilla siihen aikaan heiluin) vaan itseasiassa aika hyvältä :). Yläkeho tosin yleensä näyttääkin paremmalta kun on vähän täytettä lihaksen ja nahan välissä. Eli levosta huolimatta lihakset olivat täyteläiset ja kauniin pyöreät. Hauissuoni näkyy vielä, mutta olkapäistä säikeet ovat hävinneet eikä lohkotkaan olleet enää juurikaan näkösällä. Mutta kuinka hyvältä keho olisikaan näyttänyt, jos olisin pystynyt treenaamaan koko ajan täysipainoisesti samalla kun olen lisännyt ravintoa? Syömisethän eivät ole olleet kovin kaunista katsottavaa viime viikkoina ;) ja painoa on näin päässyt kertymään muutama kilo lisää. Myöskin kreatiinin antama lisätäyteläisyys luonnollisesti puuttui, koska en ole syönyt kreatiinia lainkaan kuukauteen. No joo, sali meni hyvin, sieltä töihin ja palaveriin ja sieltä päivän varsinaiseen koitokseen eli kirurgin pöydälle. Onneksi työasiat ovat pitäneet ajatukset tiukasti otteessaan enkä ehtinyt etukäteen operaatiota paljoa pohtia. Vielä vastaanotolle kävellessä puhuin työpuhelua ja vasta sen päätyttyä iski hätä ja paniikki. Olin kuitenkin reipas ja kipusin siihen kirurgin pöydälle. Tosin en meinannut koko pöydällä pysyä, koska tärisin kuin haavanlehti iltatuulessa. Jännitin ja pelkäsin aivan sairaasti! Puudutuspiikit nipistivät, mutta eivät aiheuttaneet mitään sietämätöntä tuskaa. Siinä vaiheessa kirurgi totesi pahimman olevan ohitse. Mun mielestä pahin oli vasta alkamassa... ja tärinä vaan yltyi. Jossain vaiheessa kirurgi tarkisti paitsi, että olenko hengissä, niin myös että sattuiko. Vastasin, että en tiedä. Johon hän totesi, että joka tapauksessa veitsi on jo viuhunut pitkän aikaa. Ehkä fyysistä kipua ei tuntunut, mutta henkinen kipu oli sitäkin suurempi. Tokaisin hälle myös, että kuvittelin operaation olevan ohitse nopeammin. Tähän kirurgi vastasi, että eihän tässä aikaa ole vielä kulunut kuin tasan kaksi minuuttia. Mulle se oli elämääkin pidempi kaksiminuuttinen... Luomet saatiin kunnialla pois ja ne matkaavat nyt patologiselle viimeistä tsekkausta varten. Kaikki näytti kulemma hyvältä, joten niistä en ole enää juurikaan huolestunut. Jotenkin omaksi yllätyksekseni onnistuin kapuamaan pöydältä jalat yhä täristen alas ja nyt odottelen hieman kauhuissani puudutuksen lakkaamista. Suihkussa ei tarvitse käydä muutamaan päivään enkä voi edes hiuksia pestä, koska toinen haava sijaitsee niskassa aivan hiusrajassa. Liikunta- ja hikoilukielto pamahti viikoksi. Tikit voin poistattaa 10 päivän jälkeen. Huoh... nyt olen henkisesti niin väsynyt, että taidan ottaa muutaman tunnin elvyttävät nokoset. Sitten pitäisi vielä jaksaa töitä vääntää. Saa nähdä jaksanko...

Näin ajatteli Hermis klo 9/10/2004 04:09:00 ip.