Taas himottaa
Täällä taas taistelen kasvavaa namihimoa vastaan! Ärrgh! Saapa nähdä selviänkö sortumatta iltaan saakka. Tilannehan on se vanha tuttu; puoli yötä meni pahoinvoinnin ja vatsakivun vuoksi valvoessa ja toinen puoli työasioita miettiessa. Aamu alkoi palaverilla, johon en jaksanut pitkän päivän ja salin jälkeen enää valmistautua, ja sehän kostautui valvottuina aamuyön tunteina. Kuudelta nousin viimein laatimaan palaverin asialistaa. Jos olisin ollut fiksu, niin olisin noussut jo kolmelta, hoitanut homman ja painunut takaisin unten maille. Mutta ei, kun luotin vaan sokeasti siihen, että kyllä se uni pian pistää ajatukset tainnoksiin. Ei pistänyt. Ja nyt sitten yhä vielä kärsin viime öisestä aivan järkyttävän hiilarihimon kourissa. Päivällä kuitenkin tein sen, mitä en ikinä uskonut tekeväni. Pyysin annokseni, savustettua kirjolohta limekastikkeessa (wokki), ilman riisiä. Tai riisin pyysin korvaamaan vaihtoehtoisen ruokalajin lämpimillä kasviksilla. Liekö hiilarihysteria tarttunut muhunkin vai mikä? En kyllä myönnä... Taka-ajatuksena oli lähinnä riisihiilareiden tuhlaaminen ruisleipään. Se on vielä tekemättä, joten saapa nähdä mistä ne päivän hiilarit lopulta tulee napattua ;) Tänään olisi ohjelmassa myös lenkki, mutta voipi olla, etteivät reidet ihan vielä lenkkiin taivu. Kohtalaisen makoisasti ovat viime päivät kipeinä olleet...
Näin ajatteli Hermis klo 10/21/2004 04:50:00 ip.
5 Viestiä:
Mä olen huomannut itsessäni ajoittaisia taipumuksia "hiilarihysteriaan", varmaan koska asiasta on viime aikoina ollut niin paljon keskustelua. Eilen illalla tuli huono omatunto, kun söin kuitupastaa tonnikalakastikkeella. Tuntui, että se pasta olis pitänyt korvata jollain parsakaalilla tmv. Ja sitä pastaa ei todellakaan ollut mitään mättöannosta, joku n. 60g.
Ns. huonojen hiilareitten välttely istuu mun ajatusmaailmaani hyvin, niitä mun ei edes tee mieli, mutta tahdon/aion kyllä hyvillä mielin sallia itselleni kohtuudella näitä hyviä vaihtoehtoja (ruisleipää, puuroa, kuitupastaa, hedelmiä jne), oli "alakarppaus" kuinka kovassa suosiossa tahansa. Liikuntaa kuitenkin tulee 10-15h viikossa, joten eiköhän siinä muutama karppi palane.
Moi,
Tuo hiilarihössötys on muuten sitkeä tauti. Taitaa vaania munkin olkapään takana :) Varsinkin tiettyyn aikaan kuusta (kuten nyt), kun katsoo peilistä reisi-peppuosastoaan.. Argh! Tekisi mieli tarttua jos mihin vippaskonsteihin.
Toistaiseksi minä kuitenkin kieltäydyn uskomasta, että yhden ravintoaineryhmän boikotti olisi mikään ratkaisujen ratkaisu. Itse asiassa fanaattisimmat alakarppaajat ovat minusta aivan yhtä väärässä kuin totaalisen rasvakammoiset, joskin jälkimmäisiä taitaa vielä olla enemmän (enkä itsekään taida olla tässä suhteessa aivan viaton). Paskahiilareista luopuminen on sitten tietysti aivan toinen juttu. Mutta ei ainakaan minun liikuntamäärillä kone kulje, ellei se saa kohtuullista määrää hiilihydraatteja - mieluummin hyviä, mutta joskus myös niitä nopeasti buustaavia, syntisiä paskakarppeja! ;)
No niin, edellinen vuodatus taisi olla tarkoitettu eniten minulle itselleni. Muutaman viikon ajan olen nimittäin miettinyt näitä ravinto- yms. juttuja jokseenkin ristiriitaisin tuntein, sillä olen itse lihonut.
Aluksi se tuntui hienolle ja etupäässä olen ollut aivan tyytyväinen itseeni, sillä nämä muutamat kilot ovat jakautuneet yllättävän tasaisesti pitkin pientä varttani - loppujen lopuksi en ole hirveän paljon röllympi kuin ennenkään! Noh, ehkä en kuitenkaan halua joutua loisteputken alle alasti.. ;) Lisäksi olen ajatellut, että ehkä se on tervehtymisen merkki, tähän asti kun olen ollut melko laiheliini ja melko suurella todennäköisyydellä siihen on viimeisen parin vuoden ajan ollut vaikuttamassa myös tämä sairaus.
Kaikesta huolimatta vararasvat ovat kuitenkin alkaneet nyt ahdistaa - jotenkin en tunne oloani aivan kotoisaksi. Ehkä se johtuu siitä, että kilot ovat tulleet melko pian ja tilanne ylipäätään on minulle jokseenkin uusi. Toisaalta tiedän, että painonvaihtelu voi olla yhteydessä sairauden tuomaan stressiin sekä lääkkeisiin ja siihen, että elimistöni ei hoitojen vuoksi ole lähelläkään tasapainoa. Tämä hallitsemattomuuskin kuitenkin ärsyttää, se ikään kuin korostaa sitä, miten en ole tällä hetkellä edes oman kehoni herra.
Epäilemättä moinen ahdistus on noussut pintaan nyt myös siksi, että lähestyn sairauteni kanssa eräänlaista taitekohtaa. Parin viikon sisällä saan nimittäin tietää, onko paranemiseni edennyt jo niin pitkälle, että saan jättää sytot kokonaan taakseni. Se olisi minulle hirvittävän iso askel, ja odotan tietysti kärsimättömänä pääsyä siihen tulevaisuuden hetkeen, jolloin voin taas tehdä kehollani ja kiloillani mitä haluan. Oikeasti kilo sinne tai tänne on tietysti se ja sama, kun toisessa vaakakupissa on terveys, mutta ehkä omaa kehoani kohtaan herännyt tyytymättömyys onkin vain heijastus syvemmistä peloista ja tyytymättömyydestä? Siitä, että haluaisin taas tuntea hallitsevani itse omaa elämää.
No, tässä ajatuspainissa minulle on myös valjennut, kuinka hirvittävän iso osa liikunta, sen tuoma olo ja sen muokkaama olemus ovat identiteettiäni ja itsetuntoani. Se on tietysti luonnollista, kun liikunta on elämäntapa; minä itse esimerkiksi en olisi selvinnyt tänne saakka selväjärkisenä, ellei minulla olisi parempia viikkoja, joina juoksulenkit sujuvat lähes entiseen malliin. Toisaalta se on myös hieman pelottavaa: ajattele, miten käy, jos sitä yhtäkkiä joutuu vaikkapa pyörätuoliin eikä voikaan toimia tavalla, joka on yksi elämän peruspilareista? Ehkä sinä sairastaneena olet miettinyt joskus jotain vastaavaa?
t. Ninja (joka lähtee syömään ruisleipää :)
Kyllä nämä munkin hiilarimätöt liittyvät lähinnä elämän kurjiin hetkiin; hormonikiertoon, väsymykseen, vitutukseen jne. Jonkun mielestä on varmasti huono juttu "lohduttaa" tai "palkita" itseään tietyn typpisellä ruoalla, mutta itse en näe sitä suurena ongelmana. Jos suklaapatukan syöminen helpottaa edes hetkellisesti, niin varmasti voin sen itselleni sallia. Näin ajattelen tänään, joskus en sallinut itselleni mitään "mukavuuksia". Sairasta sekin. Mutta toisaalta olen jo nyt aivan varma, että näitä ehdottomuuden kausia on yhä elämässäni edessä. Suklaapatukoiden ikävä puoli on usein niistä jälkikäteen sikiävä morkkis, joka on aivan turhaa ja josta vaan pitäisi opetella pois. Kun nauttii, niin nauttii hyvillä mielin eikä lähde itseään enää niistä nautinnon hetkistä rankaisemaan. Helppoa, eikö vaan!!! Heh...
Eilen söin siis yhden McDonaldsin Sundaen ilman kastikketta. Ei ollut mitään järjettömän hyvää, mutta ei hirveän vaarallistakaan. Myös tänään oli ihan pakko yksi pehmis nautiskella, kun äippä sen halusi tarjota. Hyvin näyttää sekin mahtuvan 1500 kcalrin sisään ;)
Ninja: Sun jos jonkun pitäisi olla itsellesi nyt armollinen. Keskity täysillä paranemiseen ja unohda kaikki muu, erityisesti se ulkoinen. Mikään, huom! MIKÄÄN ei ole tärkeämpää kuin oma terveys! Tiedän, että sairastaminen on rasittavaa ja mieli tekee keskittyä muuhun, mutta mun mielestä ainoa asia johon kannattaa energiaa uhrata on paraneminen. Paranemista edesauttavat positiiviset ajatukset, ei stressaaminen muutamasta kilosta, jotka saattavat vieläpä hyvin olla peräisin jostain muualta kuin rasvasta. Sulla on sen jälkeen koko loppuelämä aikaa miettiä kiloja ja kilometrejä, kun olet ensin tervehtynyt.
Itse sairastuttuani vakavammin aikanaan pistin koko elämän katkolle ja keskityin vain ja ainoastaan toipumiseen. Mm. ammattiin valmistuminen venyi sen vuoksi vuodella, mutta ainakin olen kyseisestä sairaudesta toipunut (noh, melkein... ainakaan se ei mitenkään haittaa elämääni, vaikka fyysistä suorituskykyä saattaakin laskea). Muutin toipumisajaksi vanhempieni luokse, jossa musta huolehdittiin. Itse ei tarvinnut ajatella ulkopuolisen maailman menoa lainkaan; ei arkiaskareita, ei ruokaa, ei rahaa... Olen tietysti onnekas, että mulla on näin ihanat vanhemmat, joiden takaaksi saatoin hyvillä mielin heittäytyä. Äippä varsinkin on paapojatyyppiä, joka saattoi jopa nauttia tosta tilanteesta, heh.
Tarkoitus ei ole saarnata ja jokainen tekee elämällään mitä haluaa, mutta sun tilantees ehkä koskettaa niin syvältä niitä juttuja, joista osan olen jo käsitellyt, mutta joista osan olen onnistunut hautaamaan hyvin syvälle eläen toivossa, että sinne ne ehkä maatuvatkin ikuiseen unholaan. Vakava sairaus on jokaiselle kova paikka ja silloin helposti onnistuu löytämään kaikenlaista sijaistekemistä ja -ajattelemista. Ja vakavalla sairaudella tarkoitan tilaa, joka oikeasti uhkaa eloonjäämistä. Itse olin jo valmis heittämään pyyhkeen kehään, koska en saanut tilanteeseeni helpotusta. Tänään olen kuitenkin onnellinen etten sitä tehnyt. Olen myös ylpeä siitä, että jaksoin keskittyä paranemiseen ja voin edelleen kiukutella täysissä mielen (?) ja kehon voimissa reisiselluistani ;)
Tsemppiä Ninja! Jäämme odottamaan positiivisia uutisia!
Tarkennuksena vielä tohon edelliseen kommenttiin mainittakoon, että mun mielestä se suklaapatukan syöminen ei ole ongelma silloin, kun se on ajoittaista (=ei jokapäiväistä), ja elämäntapa noin yleensä ottaen on terveydelle suotuisa. En myöskään millään tapaa halua tuomita tai arvostella niitä, joille ns. epäterveellinen ravinto ja telkan tuijottaminen on sitä tavallista arkea. Jos näin voi olla tyytyväinen itseensä, niin hienoa. Siihen ei kai kellään pitäisi olla mitään sanomista. Mutta jos tyytymättömyyden mutinoita alkaa kuulua, niin silloin on jo helppoa kyseinen elämäntapa tuomita. Mun ainakin. Ja sen myös hyvin herkästi ja kainostelematta teen ;)
Hei,
mä heitän kommentin nyt tänne menneisyyteen jääneisiin teksteihin, niin pysyy sun aiheet kasassa :)
Ihan ensiksi haluan pyytää anteeksi, ei todellakaan ollut tarkoitus kaivaa esille vanhoja haavojasi /ajattelematon/. Tiedän kyllä, että vanhojen kipeiden asioiden kanssa on vastenmielistä joutua kasvotusten, varsinkin valmistautumatta ja ilman, että se palvelee vähääkään itseä ja omaa mielenterveyttä (joskushan niitä on pakko ja syytäkin vatvoa). Anteeksi.
Ja tottahan se on: mikään ei ole niin tärkeää kuin terveys. Kyllä se oikeasti on minunkin elämässäni ykköstavoitteena (ja kakkos- ja kolmos- jne.), mutta välillä sitä vain tuntee olevansa umpikujassa kaikkien sairauden herättämien tunteiden ja pelkojen sekä sen tuomien elämänmuutosten kanssa. Ne kaikki on kai vain märehdittävä läpi; minä en usko, että positiivisuutta voi pitää yllä, ellei uskalla kohdata ja käsitellä negativiisiakin tunteita.
Mutta omaehtoisuuteen tottuneena ihmisenä minun on välillä hyvin vaikea alistua ymmärtämään, että kaikki langat eivät ole minun käsissäni, ettei elämää voi(kaan) kokonaan hallita. Enkä minä viittaa nyt mihinkään uskonasioihin, vaan yksinkertaisesti siihen, että kaikesta yrittämisestä ja ponnistelusta huolimatta mitä tahansa voi tapahtua. (Minäkin luulin olevani huipputerve ja huippukunnossa vielä muutamaa viikkoa ennen ratkaisevaa lääkärintarkastusta.)
Nuo ulkonäkömurheet ovat vain osa tätä turhautumista, samalla tavalla kuin vaikkapa huoli omasta urakehityksestä. Pinnallista hapatusta, kun kyse on elämästä ja kuolemasta, mutta varmaan kuitenkin aika luonnollisia/inhimillisiä turhautumisen kohteita. (Ehkä ne jopa palvelevat sairauden vaatimaa surutyötä: ovat konkreettisia ja vähän kevyempiä murehtimisen kohteita kuin varsinainen sairaus?) Liikkuvana, ja vieläpä määrätietoisesti kehoa rakentavana ihmisenä tiedät varmaan mitä tarkoitan, kun sanon, että omien tekojen muokkaama, tietyllä tavalla toimiva keho on tärkeä osa identiteettiä. Niin monella tavoin kuin sairastuminen ravisuttaa elämää ja identiteettiä, tekee se liikkumaan tottuneelle ihmiselle sen myös kehon kautta.
Mutta hyvinhän minulla asiat loppujen lopuksi on, niin minä yritän ajatella. Hoitojen välissä olen ainakin tähän asti toipunut niin, että lenkki maittaa entiseen malliin ellei vähän paremminkin, eikä ennuste ole edes kovin huono. Epäilemättä saan kiittää siitä kaikkea aikaisemmin vuodatettua hikeä. Mutta urheilukommenttia sitten toisella kertaa (monia mielenkiintoisia ajatuksia olet herättänyt), nyt on mentävä vatupassiin, sillä eiliset myrkyt kiertävät vielä suonissa.
Muista venytellä koipiparat,
t. Ninja :)
Lähetä kommentti
<< Pääsivulle