T-tilitys jatkuu
Tänään se sitten iski, täydellinen riittämättömyyden tunne, kun tajusin, että vaikka istuisin seuraavat kaksi vuorokautta tattina koneen ääressä, niin en siltikään pystyisi saattamaan tätä kiireisintä projektia esittelykuntoon asiakkaalle perjantain deadlineen mennessä. Ja kun tämän viimein tajusin, niin lamaannuin täysin; ajatus ei kulkenut, silmät tuijottivat värähtämättä eteen ja kyyneleet polttivat luomien alla. Ei ole helppoa myöntää itselleen omaa vajavaisuuttaan tai kykenemättömyyttään. Vielä vaikeampaa sitä on tällaisen "teräsnaisen" myöntää jollekin toiselle. Olin epäonnistunut omissa tavoitteissani (jotka ehkä olivat epäinhimilliset) ja jouduin tuottamaan pettymyksen myös ylemmälle taholle ilmoittaessani etten kykenisi suoriutumaan hommasta määräaikaan mennessä. Mulla ei vaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarttua puhelimeen, kertoa tämä karu tosiasia ja pyytää lisäaikaa tehtävästä suoriutumiseen. Ylin taho ei suoralta kädeltä luvannut mitään, mutta lupasi miettiä asiaa ja tehdä muutamia tiedusteluja asian tiimoilta. Asian lopulliseen selviämiseen kului tunteja ja sillä aikaa pakotin jälleen itseni rauhoittumaan ja jatkamaan töitä. En ehkä saisi hommia valmiiksi perjantaihin mennessä, mutta olisi ainakin parempi olla jotain materiaalia kuin lähteä presentaatiotilaisuuteen täysin tyhjin käsin. Pystyin sulkemaan mielestä heikon hetkeni ja jatkoimme tiimin kanssa epätoivoista tehtäväämme. Työtunteja oli takana 11 kun odottamani puhelu saapui; presentaatio siirrettäisiin vielä toistaiseksi määrittelemättömään ajankohtaan. Luulin pyörtyväni puhelin kourassa kun tajusin, että työpäivä oli tältä päivältä ohitse! Kello oli tuolloin viisi ja olin varautunut tekemään töitä niin kauan, etteivät silmät enää pysyisi auki. Useimmiten saan katua suoria sanojani. Tänään suorasukaisuuteni koitui jonkinlaiseksi pelastukseksi sekä itselleni, että muille projektin kimpussa pakertaville. Kaikki osalliset tuntuivat ilmoituksesta helpottuneilta; yhtälailla tiimin jäsenet kuin muutkin yhteistyökumppanit. Asiakas ei tässä vaiheessa ole välttämättä yhtä onnellinen kuin me muut osalliset, mutta myös hänen parhaaksi tämä viivytys loppukädessä koituu. Kiire ei lopu tähän, mutta josko sentään pystyisimme työskentelemään inhimillisen työajan puitteissa ja harrastamaan jopa jotain muutakin elämää kuin työelämää. Kyseisen projektin viivästymiseen oli useita itsestäni riippumattomia syitä. Tein kaiken minkä pystyin, ja vaikka olenkin tavallaan pettynyt itseeni, niin tiedän tehneeni parhaani enkä voi suoranaisesti tapahtuneesta itseäni syyttää. Pahinta on, että tälle tehoyhteiskunnalle ei tunnu mikään riittävän. Ketään ei kiinnosta tietää, mitä uhrauksia yksilö joutuu taloudellisen tuloksen hyväksi tekemään. Välillä tuntuu, että on itsestäänselvää, että pakerrat ilman erillistä korvausta yötämyöden... erityisesti silloin, jos satut vielä olemaan lapseton. Perheelliset rientävät klo 16 kotiin huoltamaan katrastaan ja viettävät viikonloput laatuaikaa. Me muut huollamme itsemme työn sivussa ja olemme käytettävissä kellon, viikot ja vuodet ympäriinsä. Kiitosta tulee harvoin ja silloinkin mutkien kautta (tietyt asiat pitää itse osata tulkita kiitokseksi). Panoksesi on itseisarvo. Minä sain onnekseni ja suureksi yllätyksekseni kuulla positiivista palautetta eräältä yhteistyökumppanilta, jonka mielestä olen hoitanut hommani hyvin, jopa esimerkillisesti. Se oli todella hienoa kuultavaa, varsinkin kun kyseisellä taholla ei sinänsä ole minkäänlaista "velvoitetta" huomioida työtäni millään tavalla. Hmmmm... onkohan tässä kriisin ainekset jälleen kasassa? Vapauttavan puhelun saatuani löin kamat samantien kasaan, vedin lenkkikengät jalkaani ja painuin hölkälle. Juoksu kulki rennosti ja lihakset nauttivat joka askeleesta. Valitettavasti happipuoli ei toimi vielä yhtä hyvin kuin lihaspuoli, joten suurimmat ylämäet talsin suosiolla kävellen. Lenkin jälkeen ylipitkä kuuma suihku, kanapizza ja suklaapatukka saattoivat mielen ja kehon väsyneen raukeaan olotilaan. Taidanpa antaa väsymykselle periksi ja painua pehkuihin. Huomisessa odottaa taas aikainen asiakaspalaveri. Ilta menee edustaessa. Pitkä päivä tiedossa. Toivottavasti edes kriisivapaa.
Näin ajatteli Hermis klo 9/22/2004 09:35:00 ip.
5 Viestiä:
Hermis,
Olet niin oikeassa - ketään ei uhraukset kiinnosta, kunhan työt tulee tehtyä. Ja siihen on alistuttava niin kauan kuin aikoo työelämässä mukana roikkua "uraa luomassa". Pahinta on ettei koskaan saa tunnettua yhtään iloa saavutuksistaan, kun yhden kasan saa selvitettyä, toinen jo kaatuu niskaan.
Olen luovuttanut jo kauan sitten, minkäänlaista tasapainoa työn ja elämän välille on mahdoton saavuttaa. Tai jos sen tietäisin, olisin varmaan rikas!
Siihen asti että yrittää tyydyttää kunnianhimoaan ja pystyy tulemaan toimeen alemmilla tuloilla on elämänlaatu suht huonoa - koko elämänkö?
Antiloop
Huiii! Tässähän rupeaa nuorta ihan pelottamaan.. Mulla on parin vuoden päästä todennäköisesti edessä työelämään siirtyminen ja jo nyt kriiseilen siitä. Opiskeluelämän joustavuus ja vaihtelevuus on vaan niin kivaa verrattuna tasaisen tappavaan pakertamiseen töissä. En halua valmistua!!
Musta myös tuntuu että tällä hetkellä kaikilla on kauhea kiire ja muutenkin kurjaa töissä :( On kai työnteossa jotain hyviäkin puolia, eikö?? Jos ei, niin sitten mä rupean kyllä harkitsemaan ikiopiskelijan uraa!
Hermis, jaksamisia!
-Eukko-
Morjens, Hermis!
Totta on, että työelämä vaatii välillä kohtuuttoman paljon. Mutta kyllä siihen voi itsekin vaikuttaa. Esimerkiksi alan vaihtaminen voi tulla kyseeseen. Ja maksetaanhan siitä yleensä; tuskin itsekään ihan nälkäpalkalla pakerrat? ;-)
Vaikka olenkin vasta nuori, olen oppinut, että syy burn outiin on usein myös itse työntekijässä. Jos vaatii itseltään jatkuvasti liikaa, ketä on syyttäminen, kun romahtaa? Eli oli hienoa, että uskalsit myöntää deadlinen olleen liian kova. Tuskin siitä kenkää tulee. Ja jos tulee, niin tuskin maailma siihen loppuu - eiköhän kaltaisellesi lahjakkaalle ja uutteralle naiselle riitä muitakin mahdollisuuksia.
Perheellisiä kollegoitasi tunnuit kadehtivan. Perheellisenä elämisessä olen huomannut sen, että osaan suhteuttaa myös työasiat järkevään perspektiiviin eikä työ täytä koko elämää.
... niin joo, edellisen kirjoitti Pete P.
Kiitos kaikille kommenteista! Niitä on ollut ilo lukea :)
Petelle täytyy tässä vähän pistää juttua. Kuten varmasti muistat, niin alan vaihdosta ei ole kovinkaan kauan (muistat varmasti myös kuinka paljon nykyisen työni vastaanottamisen kanssa tuskailin). Itse asiassa viime vuonna tähän aikaan olin onnellinen opiskelija. Seteleitä ei ollut paljon, mutta mulla oli onni päästä opiskelemaan mielenkiintoista ja täysin erilaista alaa kuin aikaisempi. Olin superinnoissani opinnoista ja uuden oppimisesta! Noh, mutkien (voisi jopa sanoa kohtalon) ja tarkan harkinnan kautta ajauduin jälleen läheisesti aikaisempaan ammattiini liittyviin hommiin, joita siis teen edelleen. Työni on monipuolista, haastavaa, vastuullista, vaihtelevaa, luovaa, itsenäistä ja paljon muuta sellaista, mitä työltä edellytän. Miksi lähtisin suin päin ongelmia pakoon, kun käsissäni on työpaikka, joka tarjoaa mulle kaiken sen mistä olen haaveillut? Kaiken sen ja muutaman ikävän jutun siihen päälle. Totta on, että jos homma jatkuu näin kovin ptkään, niin mulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin etsiä tilalle jotain muuta. Edes minä en pysty tällaisen stressin, kiireen ja paineen alla kovin kauaa täysjärkisenä elämään.
Sain aikanaan sen palkan mitä pyysinkin. Ja olin tyytyväinen. Työt ja vastuu olivat palkan kanssa tasapainossa. Sen jälkeen on kuitenkin moni asia muuttunut; oikeastaan kaikki muu, paitsi mun palkka. Sekä työmääräni, vastuuni ja "alaiseni" ovat miltei jokainen osa-alue tuplaantuneet. Yritys tekee huomattavasti suurempaa tulosta kuin aikaisemmin eikä vähiten niiden projektien ansiosta, joissa itse olen avainasemassa. Alussa sain keskittyä yhteen projektiin, nyt teen 20:tä. Ero on huima. Tänään olen jo ehtinyt ajatella, että miksi ihmeessä mä uhraan tässä taas omaa elämääni jonkun muun hyvinvoinnin puolesta. Itse en kostu näistä järjettömistä päivistä senttiäkään. Sama kuukausipalkka tupsahtaa tilille huolimatta siitä teenkö normaalit tunnit vai tuplat. Why bother?! Ja kyllähän myöskin se hatuttaa, että huomattavasti vähemmällä työllä pärjäävät saavat työstänsä tasan saman korvauksen kuin mäkin.
Noh, meille on tulossa bonus -järjestelmä, joka palkitsee kaikki työntekijät tasavertaisesti. Hmmmmm... mitä tasavertaisuutta se on, jos pari tyyppiä painaa yötä myöden hommia ja muut nostavat saman bonuksen?! "Voitto" jaetaan tasan kaikkien työntekijöiden kesken työmäärästä tai tehtävistä riippumatta. Great!!! Todella kannustavaa...
Vaadin toki itseltäni paljon enkä missään nimessä kiellä sitä, mutta vaadinko liikaa? Vai vaatiiko joku muu taho multa liikaa? Voinko vaan jättää työt tekemättä? Jos olisin viimeisten 3 viikon aikana toiminut näin (tehnyt 7,5 tunnin päiviä 5 vkossa), niin tällä hetkellä kaikki projektit olisivat lähes kaksi viikkoa myöhässä. Ehkä jossain ammatissa homma toimii näin, tässä ei. Jos työt jää tekemättä, niin kohta ei enää ole töitä mitä tehdä. Markkinoilta löytyy pilvin pimein muitakin palveluntarjoajia.
Enkä missään nimessä kadehdi perheellisiä. Jos kadehtisin, niin olisin varmasti yrittänyt sellaisen pistää pystyyn. Siihen musta ei ole. Mutta ei musta ole työnantajan puolelta mitenkään oikeudenmukaista vaatia perheettömiltä yhtään sen enempää kuin perheellisiltäkään. Kyllä meilläkin riittää tekemistä vielä sen työpäivän jälkeenkin.
Lähetä kommentti
<< Pääsivulle