Tuskaa, hikeä ja melkein kyyneleitä

Tämä on taas kerran niitä päiviä, joista suurimman osan olisi voinut jättää kokonaan väliin! Ongelmat alkoivat jo viime yönä, kun ensin ei tullut uni silmään ja kun se viimein tuli niin loppuyö meni karvanaamoja paimentaessa ennen aamun kohtuuaikaista lähtöä lentokentälle (työmatka). Jos jo yö oli huono, niin aamu vain lisäsi vettä myllyyn. Aamupaino oli jossain avaruustasolla ja jo se pisti väsymyksen herättelemään kiukkuun lisää puhtia. Lisäksi olin laskenut kellonaikoja jotenkin aivan päin mäntyä ja olin odottelemassa koneen irtautumista kiitoradasta reippaasti yli tunnin ennen aikoja. Lisää aihetta harmitukseen... Tosin kentällä ajoittain suupielet kääntyivät väkisinkin ylöspäin seuratessani japanilaisliikemiesten puuhia, heh. Hassua kansaa ja miten ihmeessä ne onnistuvatkin olemaan aina niin hyväntuulisia ja pirteitä?! Vaikka yltiöiloiset japskit astuivat kanssani samaan koneeseen niin hymy hyytyi jälleen lentoemon tarjotessa pientä purtavaa. Purtava oli todella pientä, kuivaa ja kaikin puolin turhaa evästä. Mikä lie karjalanpiirakan hyvin kaukainen sukulainen, joku kuminen käntty. En tiedä miksi edes söin sen, mutta niin tein kumminkin, vaikka kassissa oli kourallinen proteiinipatukoita ja vesipullo. Bisnespuoli sujui onneksi hyvin ja odotetusti. Seuraavan järkytyksen pakollisen vieraskupin jälkeen (en juo kahvia muuta kuin äärimmäisistä kohteliaisuussyistä) aiheutti asiakkaan tarjoama lounas, josta vatsan kurniessa ja edelleen kohteliaisuudesta en pystynyt kieltäytymään. Tarjolla oli metsästäjänleikettä keitetyllä perunalla eli käytännössä leivitettyä possua herkkusienikastikkeella. En ole mikään sienifani, mutta sain sienet kuitenkin hyvin alas verrattuna siihen äklötykseen, jota rasvavehnäjauhokuorutteisen lihan nieleminen aiheutti. Voi kauhistuksen kanahäkki mitä sapuskaa, ja mikä kamalinta, niin jotkut alistuvat syömään sellaista moskaa lähes päivittäin! Mutta niin, selvisin tästäkin tilanteesta kunnialla ja sain kuin sainkin sen mössön pysymään sisälläni. Päivän päätteksi takaisin kentälle ja innokkaana nokka kohti Helsinki-Vantaata. Tarjolla olleen leivoksen jätin suosiolla väliin; sitä ei onneksi tehnyt edes mieli. Onneksi siksi, että jo seuraavassa hetkessä seurasi kuulutus, jonka mukaan olimme saavuttamassa epävakaan pilvirintaman. Ja siitä se tuska sitten alkoikin eli pientä pyöritystä ja tärinää oli luvassa, jonka seurauksena aloin voida todella pahoin. Nyt vaati kyllä kaiken keskittymisen saada pysymään lounas vatsassa edessä istuvan kaverin niskan sijaan. Matka tuntui kestävän ikuisuuden ja kun vihdoin laskeutumistelineet kolisivat paikoilleen, niin olin aivan totaalisen läpimärkä jalkojen täristessä hervottomasti. Jotenkin onnistuin raahautumaan tuloaulan penkille, eikä ollut toivoakaan, että olisin voinut siirtyä siinä vaiheessa taksiin jatkamaan kotimatkaa. Lähes tunnin verran toivuin lentomatkasta aulassa lepäillen kunnes olo koheni sen verran, että saatoin edes kuvitella istuvani taksiin. Taksin talkapenkillä painajainen kuitenkin jatkui tien tukkiutuessa neljän auton ketjukolarin seurauksena. "Voi hyvä helvetti sentään!", ajattelin hien jälleen kohotessa pintaan ja taistelun jatkuessa ulos pyrkivän vatsan sisällön pitämiseksi sisällä. Kotiin päästyäni olin täysin sänkykypsää kamaa ja kun sieltä tuntien päästä kömmin ylös, niin nälkä ja heikotus iskivät vastaan pahemman kerran. Jääkaapissa olisi kyllä ollut kypsennystä vailla olevaa naudan ulkofilettä, mutta jotenkin päivän lounas oli vielä niin tuoreessa muistissa etten voinut kuvitellakaan syöväni sitä. Mikä avuksi? No äippä tietysti ja äipän spagetti jauhelihakastikkeella! Sitä kohtuudella ja päälle kanelipulla, niin johan alkoi olo kohenemaan :). Ja kohenipa tuo sitten niinkin paljon, että kävin tässä iltasella kohtuureippaan seitsenkilometrisen heittämässä. Ihanaa olla jälleen täysivoimaisena elävien kirjoissa, vaikka lauantain lähestyvä lentomatka takaraivossa hieman huolestuttaakin... ja aamun hammaslääkäri ;)

Näin ajatteli Hermis klo 8/11/2004 11:35:00 ip.