Ei mitään hyvää.. missään

Plaaaaah... minuu taas ärsyttää ihan kaikki kehoon liittyvät asiat. Vaikka mitään syytä ei oikeasti olekaan. Jos syytä ei ole, niin sitten sitä syytä tehdään. Kaikki on järjellä ajatellen paremmin kuin hyvin, mutta silti vaan nyppii. Tällä viikolla kroppa on saanut melkoista kyytiä, mutta on siitä huolimatta kestänyt paremmin kuin hyvin. Aamuisin vähän kolottaa sieltä sun täältä, mutta aamuaeron aikana ovat kolotukset hävinneet taivaan tuuliin. Ruokavalio on pitänyt hyvin, vaikka eilen yksi mielettömän hyvä kookosjätskitötterö tulikin nautittua :). Kokonaisuus pysyi kuitenkin hyvin kasassa eikä tällä viikolla ole ollut yhtään samanlaisia mielitekoja kuin viime viikolla. Johtunee hormonikierron vaiheesta. Ja suurin ilon aihe pitäisi tietysti olla tämän aamun vaakalukema, joka näytti peräti puoli kiloa ALLE kesän alimman (viime lauantain megatankkauksesta huolimatta... tai ehkä juuri siitä johtuen ;)). Uusi enkka siis, josta en nyt kuitenkaan jaksa iloita. Höh... Peilistä ei näy mitään kivaa. Yläkehon lihakset ovat pienet ja tyhjät. Reisissä ja persiissä on LÖYSÄÄ sellua, joka näyttää nyt miljoona kertaa kamalammalle kuin vielä muutama kilo sitten. Vatsanahka roikkuu, suonia ei näy missään, perse roikkuu, tissit ovat pienet, tyhjät ja roikkuvat, silikonit pyörivät päässä... Voi yökötys! Eikä vaatekaapista löydy enää yhtään vaatekappaletta, joka EI mahtuisi päälle. Täytynee suunnata kaupoille hankkimaan uusia motivaatioreleitä ja sekin on yök! Vaateshoppaaminen kun ei oikein vieläkään ole meikäläisen laji. Ahdistaa... Noh, ehkä tämä on vaan ohimenevää unen- ja energianpuutetta. Kohta on lauantai ja pääsen taas täyttämään energiat, glykogeenit ja lihakset. Sekin tosin ahdistaa... Koska sen jälkeen täytyy taas puoli viikkoa katsella kohonneita vaakalukemia ja mieli on täynnä epävarmuutta; laskeeko se paino vai jääkö näihin kohonneisiin lukemiin. Kun näitä kehon reaktiota on edelleen vuosien kokemuksen jälkeenkin yhtä vaikea ennustaa. Kävin aamupäivästä hieman nopeatempoisemman lyhyen lenkin. Alku kulki mielettömän hyvin ja pääsin nauttimaan rennosta, vauhdikkaasta ja hyvin rullaavasta juoksusta. Kunnes se noin kolmen kilsan jälkeen loppui kuin seinään. Kyllähän mä hyvin tiedän, että tässä vaiheessa näin tuppaa käymään, mutta ikävältä se tuntui kuitenkin. Mielen vuoristorataa; suuresta nautinnosta alle minuutissa pohjalle. Se syö naista. Ajatuksena oli käydä lenkin päätteeksi pinkaisemassa radalla muutama rento sprintti, mutta kenttä olikin täynnä jalisjunnuja, joten suosiolla tyydyin vaan hölköttelemään ohitse ja suorinta tietä kotio. Uudet hienot DS-Traineritkin makaavat eteisessä. Vanhat vaan tuntuvat tutummilta, joten eteiseen uudet jäivät edelleen koskemattomina lojumaan kun lähdin vanhoja ulkoiluttamaan. Vanhoissa ovat jo pohjat riekaleina vaimennuksista puhumattakaan, joka sitten tahtoo kovalla katualustalla kostautuvan penikkakipuina. Joooooh... Taidanpa ottaa kirjan käteen ja painua se seuranani petiin odottelemaan valoisampia ajatuksia.

Näin ajatteli Hermis klo 8/10/2006 12:18:00 ip.