***Negavaroitus!!!***

Noniin, palataanpa näin päivällisen jälkeen aiheeseen, joka on muutamia kommentteja kirvoittanut. Aiheesta on ollut juttua toisaalla jo aikaisemmin eli en jaksa enää paneutua tohon "jos ei kritiikkiä kestä niin plaaplaaplaa" -asiaan. Sitä noidankehää voidaan pyöritellä loputtomiin ja totuushan on, että MINÄ kirjoitan OMAAN blogiini justiinsa sitä mitä haluan. Jopa siitä huolimatta, että onnistun pahoittamaan pikkutyttöjen mieliä heidän sääliessä kurjaa elämääni tai pilaamaan heidän päivänsä ainaisella valituksella. Netti on vapaa! Menkää muualle, jos ei pää kestä näitä juttuja. Jostain kumman syystä täällä kuitenkin visiteeraa päivittäin keskimäärin 130 eri kävijää ja sivulatauksiakin tehdään ~ 250 päivässä. Valitusta tai ei, niin ihan kohtuullista joukkoa se näyttää jossain määrin kaikesta huolimatta kiinnostavan. Sähköinen viestintä on mielenkiintoinen ja vaikea laji, koska vastuu viestin ymmärtämisestä on paljolti lukijan päässä. Perinteiseen face-to-face -viestintään verrattuna paljon, varmasti reippaasti yli puolet jää suoranaisesti kertomatta eleiden, ilmeiden, äänenpainojen ym. muun kuin kirjoitetussa muodossa esitetyn sanallisen viestinnän puuttuessa täysin. Sanat sinänsä ovat melko tyhjiä, joten viestin ymmärtäminen peilaa suuressa määrin lukijan omaa elämää, kokemuksia ja tunnetilaa. Niinpä voidaan miettiä, missä tilassa lukijan oma elämä on hänen tulikitessaan viestiä jollain tietyllä tavalla. Onko positiivisuutta korostavan nettipersoonan IRL -elämä sittenkään niin aurinkoista vai pyritäänkö tällä aurinkoisella ja harmonisella esiintymisellä ehkä peittämään todellista minää? Ehkä negatiiviset jutut vain jäävät paremmin joidenkin ihmisten mieliin ja positiiviset pääsevät unohtumaan. Ehkä siksi blogini on vain pelkkää valitusta. Tavallisestihan mieleen parhaiten jäävät itseä kiinnostavat jutut ja loput menevät joko suoraan tai mutkan kautta roskakoriin. Kuten sekä nettipersoonani että irl -elämääni pidemmän aikaa seuranneet ovat voineet todeta, niin oma ulosantini on usein ylidramatisoivaa tai jopa provosoivaa. Ilmeisesti viime aikojen vähäinen osallistumiseni keskustelupalstoille on saanut jotkut unohtamaan tämän tapani esiintyä. Yleensä kirjoitan kuitenkin juttuja tietty pilke silmäkulmassa, vaikka teksti jotenkin raadollista olisikin. Se vain on tyylini, joten miettikääpä seuraavalla kerralla valitustani lukiessa, että onko sen elämä todella noin kurjaa vai löytyykö tekstistä ehkä kuitenkin jonkinlaista sarkastisuutta. Paljastettakoon vielä, että irl mä olen aivan loistava järjestämään pienistäkin asioista kohtauksen. Valitettavasti monet eivät näitä kohtauksia ota enää edes kovin tosissaan, joka saa puolestaan mut ihan oikeasti raivon partaalle. Musta on perin ärsyttävää kesken hyvän scenen kuulla, että "palataan asiaan kun sä olet taas kohtauksesta toipunut ja rauhoittunut". Siis WTF?! Kohtauksethan vain piristävät elämää ja antavat mahdollisuuden hiukan päästää ylipaineita pihalle ;). Mitä pahaa siinä on?! Mä tunnustan myös olevani perusnegatiivinen feet on the earth -tyyppi eikä siinä ole mun mielestä mitään hävettävää. Ei mun tarvii olla mitään muuta kuin olen. Ei mulla ole tarvetta esittää mitään tai miellyttää ketään. Jos ei näin kelpaa, niin voi voi ja bye bye, your lost! Maailma on mielenkiintoisia ihmisiä täynnä! Ei tämä homma ole yhdestä tai kahdesta tyypistä kiinni. Negatiivisuudesta huolimatta mä tiedän myös olevani, erään herrasmiehen sanoin, monessakin mielessä Huipputyyppi! (silmänvilkutusta sinne järven rannalle ;)). Enkä pelkää sitäkään tarpeen tullen sanoa. Tosin sitä ei ole syytä turhan usein mainostaa, koska niin saa hyvin äkkiä ylpeän leiman otsaansa. Mutta on myös tilanteita, joissa sitä ei kannata jättää leiman pelossa sanomatta. En ymmärrä miksi pitäisi pitää yllä jonkinlaista "pyhimyksen" julkisivua. Miksei voi kertoa epäkohdista itsessään ja omassa elämässään? En mä häpeile kertoa omista retkahtamisista. Mä olen rehellinen tyyppi eikä mulla ole tarvetta ylläpitää mitään Terästytön imagoa, vaikka monet mut sellaiseksi mieltävätkin. Kyllä; itsekuria, määrätietoisuutta ja kunnianhimoa löytyy jopa siinä määrin, että onnistun ihan itse tekemään elämästäni helvettiä. Pitäisikö sitä nyt sitten hävetä vai? Nou nou nou, not my style. Vaikka joku nyt kokee ruikutuksen ahdistavana, niin on myös niitä, jotka samalla tavalla kanssani tuntevina kokevat helpotusta; joku muukin ajattelee asioista samalla tavalla ku mä! Ehkä mä en olekaan niin epänormaali mässyttäessäni karkkipussin stressiin ja tuntiessani sen jälkeen syyllisyyttä. Ehkä niin voikin ja saakin tuntea! Ei se elämä siihen yhden illan morkkikseen, niin pahalta ja lopulliselta kuin se tuntuukin, kaadu. Noh, tästä asiasta voisin varmasti jauhaa loputtomiin ja jos joku nyt tämän perusteella pitää mua erikoisena ja täysin vinksahtaneena ihmisenä, niin siitä vaan! Käykääkä vaikka lopuksi lukemassa nämä jo ennenkin mainostamani, mutta aina yhtä mainiot lyriikat ja miettikää hetki omaa elämäänne. Ja koska negatiivisia tunteita ja pahoja sanoja ei tarvitse mun mielestä hävetä, niin ajattelinkin aloittaa blogimerkintöjen sarjan nimeltä "7 kuolemansyntiä", jossa tunnustan julkisesti oman synnillisyyteni. Huonot puolet esiin, pahat sanat ja negatiivisuus kunniaan!!! EDIT klo 0:16: Älkää nyt ajatelko, että mä tämän asian vuoksi yöuneni menetän. Kyllä päässä pyörii tällä hetkellä paljon tärkeämmät asiat ja isommat rahat; kovasta yrityksestä huolimatta en välttynyt viikonlopputöiltä :/

Näin ajatteli Hermis klo 9/23/2005 11:00:00 ip.