Lenkkiä toisen perään

Se on sitten taas se surullisen kuuluisa sunnuntai. Huomenna pärähtää hullunmylly jälleen käyntiin. Ensimmäinen loman jälkeinen viikko oli vielä ihan siedettävä, mutta viime viikko palautti takaisin karuun todellisuuteen. Töitä saa painaa aivan perkeleesti ja mikä pahinta, niin tämän perkeleellisen työtahdin loppumisajankohtaa ei pysty kukaan tällä hetkellä määrittämään. Kyllähän sitä aina viikon tai kaksi, jopa kuukauden jaksaa painaa, kun tietää, että sen jälkeen helpottaa. Ikuisuuden jatkuva paniikki sen sijaan saa paukut loppumaan ennen aikojaan. Mutta elämä on! Ja tähän joku viisas voisi vielä todeta, että elämä on juuri tasan tarkkaan sellaista kuin siitä itse teet. Totta toinen puoli :) Kiireisestä arjesta johtuen painottuvat viikon liikunnat jopa hieman ikävässä mittakaavassa viikonlopulle. Ja se tuntuu! Se tuntuu jaloissa, koko kropassa ja päässä. Eilen tein aamulla tehokkaan puolitoista tuntisen saliaeron ja reilut kuusi tuntia sen päättymisestä kirmasin lenkille. No eihän siitä mitään tullut. Kolmen kilometrin hölköttelyn jälkeen oli syke pilvissä ja jalat lyijyä. Loppumatka sujui kankeasti kävellen. Putken alla oli vielä perjantai-illan aerobisella höystetty kuntoutuspuntti. Tänään aamusta tuntui koivissa taas hieman paremmalta. Isäpappa otti onkeensa eilen antamistani vihjeistä ja tarjoutui pesemään aika karmeaan kuntoon päässeen menopelini. Tarjouksesta innostuneena löin lenkkivehkeet niskaan ja ajoin vanhempieni luokse, jossa tarjoutui loistava mahdollisuus vaihtaa lenkkimaisemaa ja palata ajassa taaksepäin lapsuus- ja nuoruusvuosiin. Asuin aikanaan lenkkiharrastusta aloittaessani tuolla samalla seudulla ja olipa mukava huomata kuinka juoksukunto on tässä vuosien aikana kehittynyt. Mäet, jotka silloin jouduin väistämättäkin kävelemään sykemittarin vilkuttaessa 180:tä sujuivat nyt oikeastaan ihan huomaamatta 150:n sykkeillä. Seitsemisen kilsaa tuli hölköteltyä; viisi ensimmäistä leikiten ja kaksi viimeistä jo pienoinen irvistys suupielissä. Aikaisemmat treenit painoivat yhä jaloissa eikä asiaa yhtään helpottanut tiukka puuskainen paluumatkalle osunut vastatuuli. No mutta, hengissä selvisin ja yritän vielä selkä- ja olkapäätreenistäkin tänään hengissä selvitä :) Suuri julkinen kiitos tässä vieraskirjassani kommentoineelle nimimerkki ms:lle! Kiitän mitä suurimmin meilistäsi ja palaan siihen mahdollisimman pian. Uskon vihdoinkin järkevän diagnoosin (=TOS eli thoracic outlet syndrooma) vaivaani löytyneen. Tai ainakin ytimen laajempaan kokonaisuuteen. Näistä samoista asioista on myös OMT-terapeuttini puhunut, mutta hän ei ole nimennyt vammaa mitenkään spesifisesti. Jotenkin olo on hieman keveämpi kun tietää edes sairauden nimen. Ja ainakin uskon sen helpottavan jatkossa myös avun saantia (lääkärit). Josko tämä vamma vihdoinkin näillä tiedoilla olisi hoidettavissa. Sydämestäni toivon, anon polvillani ja rukoilen kädet ristissä näin tapahtuvan. Kohta kolme kuukautta kipuilua takana. Se stressaa jos mikä, mutta toisaalta sitä alkaa myös alistua kohtaloonsa ja oppii tilanteeseen ja jatkuvaan epämukavaan eloon, kipuiluun ja rajoittuneisuuteen sopeutumaan. Näin käy, kun tuntuu ettei vaihtoehtoja enää ole. Kuntoutustreenit tuntuivat aluksi "ihan kivalta vaihtelulta", mutta nyttemmin koko salille lähtökin on jo vaikeaa. Puhumattakaan siitä, kuinka vaikeaa on katsoa pehmeäksi näivettynyttä kehoaan peilistä :( Sunnuntai -velvollisuudet kutsuvat! Ois tässä taas muutama katinkarva pölypussiin pakotettava. Plaaaah... EDIT: TOSista enemmän kiinnostuneille kattavampi linkki englanniksi

Näin ajatteli Hermis klo 9/18/2005 01:35:00 ip.