Sivuosassa

EDIT 15.12.04 klo 23.40: Nainen oli vahvassa humalatilassa. Nyt tässä elämässä tapahtuu niin paljon asioita, että en tahdo enää mukana pysyä. Suurin osa niistä onneksi mukavia, mutta sattuipa tossa parisen tuntia jotain, jonka vuoksi olen edelleen lievästi shokissa. Palailin kaikessa rauhassa salilta kun näin paikallisen tuppukylän liikennevaloja lähestyessäni vilkkuvalot taustapeilistä. "Ambulanssi...", ajattelin ja siirryin kuuliaisesti tien sivuun samalla pysähtyen liikennevaloihin. Taakseni pysähtyi auto ja lähestyvä vilkkuajoneuvo paljastui poliisiksi, joka pysäköi keskelle kaistaa takanani olevan auton viereen. Näiden taakse pysähtyi vielä yksi siviiliauto, josta nousi isokokoinen mies kohti takanani olevaa autoa. Poliisiautosta avautuivat ovet ja viuh! takanani oleva auto ampaisi puskuriani hipoen liikennevaloihin vastaantulijoiden kaistaa pitkin. Poliisit luonnollisesti perään... Itse olin vähän sekaisin ja mietin, että WTF, eihän tällasta tapahdu kuin elokuvissa. Noh, valot vaihtuivat ja lähdin liikkeelle seuraten etääntyvää ajojahtia, joka pysähtyi jälleen noin 300-400 metrin päässä olevaan risteykseen. Saavutin ajojahtikaksikon ja taas autot ampaisivat liikkeelle, minä normaalia viidenkympin vauhtia perässä... Ja filmi pyörii... Seuraavaksi sain todistaa pakoauton hurjaa pyörimistä katon kautta ympäri kohti valopylvästä. Osuiko? En tiedä. En muista. Poliisit pysähtyivät kuin seinään ja juoksivat kohti katolleen jäänyttä pakoautoa. Itse ajoin koko ajan eteenpäin, mutta en saanut katsetta irti turvavöissä pää alaspäin verta vuotavina roikkuvista matkustajista... Yritin väistää lasia, kiviä ja erinäisiä muita ajoväylällä lojuvia kappaleita. Ja samassa iski hallitsematon tärinä ja puhkesin hysteeriseen itkuun. En tiedä miksi... Ehkä jännitys purkautui, ehkä olin vaan väsyksissä... Samalla vatsassa alkoi velloa juuri kumoamani palautusjuoma ja olin varma, että oksentaisin syliini. Jotenkin pääsin sen puoli kilometriä kotiin yhä hysteerisesti ulvoen. Soitin äidilleni ja yritin kertoa, mitä oli tapahtunut. Äiti säikähti puolikuoliaaksi luullen, että olin osallisena härdellissä ja loukkaantunut. Eikä ihme... selitykseni nyyhkytysten kera oli varmasti jokseenkin sekavaa. Noh, nyt tilanne tuntuu jo kaukaiselta ja oma reaktio omituiselta, mutta edelleen tunnen lievää pahoinvointia asiaa ajatellessani. Tajusin myös, että mahdolliselle onnettomuuspaikalle osuessani musta ei yksinkertaisesti olisi mihinkään. Ei ehkä edes kutsumaan apua... Pakoauton kaverit olivat varmasti pahoja ihmisiä ja aiheuttivat enemmän tai vähemmän itse onnettomuuden. Silti musta tuntuu järjettömän pahalta. Enhän mä edes tunne niitä tyyppejä! En myöskään voi olla ajattelematta mitä kaikkea OLISI voinut tapahtua. Voi elämä... ja vielä pitäisi muka nukkuakin tänä yönä.

Näin ajatteli Hermis klo 12/13/2004 10:44:00 ip.