Aattoaamu

Olipas tuskaisa yö.. ja tuskaisa on olo edelleen. Nukkuminen oli todella vaikeaa; tuntui kuin pää olisi upotettu saviliejuun ja joka ainoaa kehon kolkkaa hallitsi julmettu särky. Viiden aikaan aamuyöstä kyllästyin särkyyn ja kävin helpottamassa oloani särkylääkkeen avulla. Mutta kaikkein karmein hetki oli vielä edessä. Nimittäin se hetki, kun tajunta taas muutaman tunnin unen jälkeen palaa ja olet aivan tukossa kieli kuivuneena kitalakeen kiinni ja silmät muurautuneina täysin umpeen. Joka paikkaa kolottaa, jopa hampaat ovat kosketusarat eikä jäykistyneitä raajoja tahdo saada liikkeelle kiivaasta hermoston käskyttämisestä huolimatta. Yskimistä pyrin välttämään viimeiseen saakka; vatsalihakset ja kyljet ovat jatkuvasta yskimisestä kipeämmät kuin minkään salitreenin jälkeen koskaan. Vain kunnon oksennustauti kipeyttää keskivartalon lihaksiston tätäkin voimakkaammin. Nyt olo on jo inhimillinen, vaikka ei edelleenkään kovin kehuttava. Kaksi isoa lautasellista riisipuuroa olen tunkenut sisuksiini. Nam! Makuaistista ei paljoa ole jäljellä, mutta kyllä riisipuuro voittaa mennen tullen joka aamuisen kaurapuuron. Lahjat ja kukat olen myös saattanut matkaan, joten kaikki joulun velvollisuudet on nyt hoidettu ja voin vihdoin keskittyä itseeni ja suklaakonvehtien tuhoamiseen. Miksi muuten joulunamut maistuvat aina niin paljon paremmille kuin muulloin nautitut? Veikkaan, että syy on sallimisessa. Kerrankin on lupa syödä vaikka kaksin käsin suklaata eikä siitä tarvitse tuntea minkäänlaista omantunnon pistosta. Suklaa ja muut herkut, ylensyöminen kuuluu jouluun eikä kellään ole pokkaa tuomita sitä. Taidanpa pitää koko loppuvuoden taulukointivapaata ja käydä sitten vuodenalusta uudella innolla ja uusin ohjein exceleiden kimppuun. Painotaulukosta en raaski näissäkään olosuhteissa luopua. Oma joulu jokaisella, ajattelin kun katseeni kiinnittyi ikkunan läpi keskellä ajotietä seisovaan pariskuntaan. En ehkä olisi muutoin kiinnittänyt heihin huomiota, mutta mies viittoi vimmatusti kohti parkkipaikalla seisovaa lumipeittoista autoani. Aloin jo miettimään, että paheksuiko hän noin voimakkaasti putsaamatta jättämääni autoa. Ehkä ei. Miehellä oli selässään tummansininen selkäreppu, jota rouva penkoi vimmatusti. Siinä vaiheessa en enää voinut lopettaa tirkistelyäni toisen kerroksen ikkunasta. Mitä repusta löytyy... vai löytyykö mitään? Nooh, löytyihän sieltä jotain, nimittäin oluttölkki. Rouva sulki repun, napsautti tottuneella otteella tölkin auki,varmisti nesteen aitouden ja tunki tölkin miehen kouraan. Viittilöinti autoni suuntaan loppui. Pariskunta jatkoi jouluista matkaansa. Keskellä ajorataa. Hyvää joulua heillekin.

Näin ajatteli Hermis klo 12/24/2004 01:25:00 ip.