Viikon ajatukset

Uuaaaah! Karmea viikko takana. Mutta niin kai se aina on, ensimmäinen loman jälkeinen viikko. Ja asiaa ei todellakaan helpottanut yhtään herätys maanantai -aamuna klo 4 ja sitä seuraavat pari vuorokautta reissussa. Eikö ensimmäinen työviikko ole tarkoitettu vasta ajatustasolla totuttautumiseen taas kuukausia kestävään työarkeen? Mihin katosi se pehmeä lasku? Joopa joo... kyseessä oli teoriassa ja käytännössäkin vuoden tärkein työmatka, ja koska sekä ajatus, että vieraat kielet tuntuivat olevan vielä melkoisen ruosteessa, niin kerroinpa heti kättelyssä "tärkeille herroille" tilanteen ja helpotin huomattavasti omia paineitani. Joku jopa totesi, että on ihailtavaa, että olen loman jälkeen vähän eksyksissä, heh... Niin kuulemma pitääkin olla. Ja mä olin. Hyvällä omallatunnolla. Ehkä juuri siksi kaikki sujuikin niin mallikkaasti :) Kaikki muu paitsi syöminen ;). Noh, mullahan on edelleen sopimus itseni kanssa, että riittää, että reissuilla stressaan työasioista eikä mun silloin tarvitse enää miettiä syömisiä tai treenaamista. Ne ovat "vapaapäiviä" tässä mielessä. Näin vältyn paitsi itseni stressaamiselta, niin myös kiusallisilta tilanteilta, joissa joudun joka käänteessä selittämään miksi en syö tai tee sitä ja tätä tai miksi teen niin tai näin. Oman porukan kanssa homma on ok, mutta asiakkaiden kanssa selittely tuntuu lähinnä kiusalliselta. Ja koska näitä työmatkoja ei kuitenkaan ole kuin muutamia kuukaudessa, niin en ahmimisellakaan ;) pysty torpedoimaan paljoakaan. Jos mitään. Noh, musta on viime kuukausina kehittynyt aivan loistava tankkaaja, joten syömäni ruokamäärät kyllä herättivät hieman ihmetystä :D. Kun hotelliaamiaisella muut tyytyivät lähinnä yhteen croissanttiin ja kahvikuppiin, niin nautin minä hyvillä mielin koko repertuaarista. Sen jälkeen ei enää ihmetelty, miksi mä varasin aamiaisen nauttimiseen kokonaisen tunnin kun muille riitti siitä ajasta puolet. Olin siis ensimmäisenä aamiaspöydässä ja poistuin viimeisenä :D. Siinä sitten tunnin aikana sain upotettua munakokkelit, pekonit, nakit, lihapullat, paistetut punaiset tomaatit ja vihreät pinaatit, lautasellisen puuroa omenahillolla, hiukan mysliä maidolla, jogurtit, leipää kurkkuineen, lihaleikkeleineen ja juustoinen, useamman lasin appelsiinituoremehua, kupin teetä, kasan hedelmiä ja palanpainikkeeksi vielä kanelipullan. Olin aamiaisella poikkeuksellisesti vain hihattomassa paidassa ilman jakkua ja tehdessämme lähtöä hotellilta päivän ensimmäiseen palaveriin kyseli asiakkaan edustaja, josko olin kisoihin tähtäämässä. Olipa loistava tilaisuus heittää pientä vihjettä pomon suuntaan, joten vastasinkin, että ei tässä kerkiä mihinkään kisoihin valmistautumaan, kun työ haittaa niin pahasti harrastuksia ;). Vitsinähän asian tietysti heitin ja niin sen kaikki käsittääkseni myös ymmärsivät, vaikka kyllähän siinä puolitotuuskin piilee... Kun viikko alkoi noin epätavallisissa olosuhteissa, niin onpa tämä loppuviikkokin mennyt jokseenkin persiilleen sekä syömisten että vähän myös treenien osalta. Keskiviikkona tuli mentaalisyistä skipattua rinta- ja olkapäätreeni, joten nyt on ollut melkoinen kurominen. Pyrin tekemään maksimissaan kaksi salitreeniä peräkkäisinä päivinä ja pitämään sitten puntista välipäivän, mutta katsotaan nyt miten tässä käy, kun ensi viikkokin vaatii työmatkan vuoksi vähän sumplimista. Hiukan olen treenijärjestystä tässä muuttanut... Noh anyway, viime viikolla ei tiukistelun suhteen tapahtunut edistystä, mutta ei nyt oikeastaan tullut takapakkiakaan. Kai. Eli mun pitäisi kaiketi olla tilanteeseen tyytyväinen, mutta kun en tietystikään ole. Eilen räpiköin selkätreenin läpi (heh, ai räpiköin, hyvinhän se meni, vaikka kipeä rinta hiukan haittasi) ja päälle vielä saliaeron, jota ei tietystikään pitäisi tehdä varsinkaan kun kaloreita säästelläkseni skippasin vielä palautusjuoman. Mutta eipä ollut perjantai -iltana muuta tekemistä. Ja tietystä syystä halusin kuitenkin pitää itseni kiireisenä ja kaiketi vielä väsyttääkin itseni siinä samalla aivan läpikotaisin. Unta ei kyllä paljoa tarvinnut ootella ;) Mutta niin, kroppa on siis aivan pyllystä. Tai ei kai aivan, mutta U got the point, didn`t U? Vain ylävatsa miellyttää tällä hetkellä omaa silmää. Ongelma lienee omissa odotuksissa; jotain paljon enemmän PITÄISI näkyä ja tapahtua, mutta kun ei niin ei :/. Toinen ongelma lienee siinä, että sitä alkaa tarkastella kehon eri osia yksilöllisinä tajuamatta kokonaisuudesta yhtään mitään. Mä ainakin katson vaan yhtä osaa kerrallaan ja vielä suurennuslasin kera, joten aika monesta paikasta löytyy jotain epämiellyttävää tai sitten ei löydy yhtään mitään. Eilen pohdin pitkin päivää, jotta tankkaanko tänään vai en. Toisaalta mielessä kummitteli kaikki viikon mittaan nautitut "herkut" ja punaviinilasilliset, mutta peilistä taasen huutomerkin lailla hyppäsivät silmille tyhjät luiperokädet, joita toden totta katselisin mieluummin hieman, tai itseasiassa paljonkin täyteläisimpinä. Tankkauksella on myös merkittävä vaikutus treeneihin ja koska tässä olen nyt yrittänyt hieman käsiin panostaa, niin mielelläni myös treenaisin ne täysillä glykogeenivarastoilla. Joten päädyin nyt sitten tänään mässyttämään. Joskin yritän pitää hieman tolkuissa tätä syömistä ja tähdätä jonnekin 2500-3000 kcalrin väliin. Tuossa alkuviikon syömisessä lienee ollut sen verran rasvaa ja muuta höttöä (alkoholia ;)) mukana, että lihakset eivät ainakaan näytä täysiltä. Ja olokin on vähän "voimaton" ;) Ääääh, mulla on kauheasti asiaa. Antakaa anteeksi sääntöjen vastainen pitkä postaus ;). Viikolla en sitten kerkiäkään kauheasti raportoimaan kun on niin paljon kaikkea muuta. Aamulla kirmasin 11,5 kmrin maastolenkille, joka on siis mun mittapuussa ns. pitkä lenkki. Eli ~2 kmrin pituinen metsälenkki viiteen kertaan ympäri ja siirtymät päälle. Juoksu kulki loistavasti ja oli suorastaan nautinnollista illan saliaerosta huolimatta. Vasen jalkapohja tosin on jostain syystä kipeytynyt niin, että kävely on hieman hankalaa, mutta juostessa sekin unohtui. Nyt vaivaa taas enemmän. Kuitenkin ajattelin pelata varman päälle ja sain vihdoin viritettyä kuukauden päivät käyttämättä maanneet uudet DS-Trainerit juoksukuntoon. Josko tuo kipu olisi vaikka niistä vanhojen kuluneista vaimennuksista johtuvaa. Hiukan harmitti lähteä valkoisena hohtavia popoja maastoon likaamaan, mutta jossain vaiheessa se olisi tehtävä kuitenkin. Ihana aamu! Ennen kasia olin jo metsässä; aurinko paistoi, kaste kimalteli lehdillä ja usva leijui notkelmissa. Ja minä nautin ylhäisessä yksinäisyydessäni. Vaatetta olin tapani mukaan varannut taas kerran liikaa ja aamun lämmetessä täytyi virittää pusakka vyötäisille. Trikootkin olen jo vaihtanut syyssellaisiin; ovat edelleen polvipituiset, mutta paksumpaa kangasta. Kolmannen kierroksen puolimatkassa kuulin jostain miehen äänen "Hei kuule!". Missään en ketään nähnyt ja mielessä ehti risteillä jo jos jonkinlaista ajatusta. Mies toisti sanomansa ja rämpi esiin pusikosta vanha musta haukkuva labbis vierellään. Mies vinkkasi mut puskiin, heh, ja siinä vaiheessa oli katseeni skannannut ja aivot kategoriosoineet hänet jokseenkin vaarattomaksi. Keskeytin juoksun ja menin katsomaan mitä puskien takaa löytyi. Parin kolmenkymmenen metrin päässä peltoaukeman reunassa toljotti hirviemo kahden vasansa kanssa korvat tanassa höyryä sieraimista hönkien. Upea, vaikuttava näky! Mies käski olla varovainen ja minä jatkoin matkaani. Kaksi kertaa pitäisi vielä hirviemon ohitse pinkoa. Seuraavalla kierroksella vatsassa nipisti kun yritin tarkkailla ympäristöäni. Näinkin hirvet kauempaa ja mietin oikaisevani polun kautta, jolloin en joutuisi niin lähelle niitä. Mutta mutta... Koska pelkään paitsi käärmeitä, niin myös hirviä aivan älyttömästi (muutamia lapsuudentraumoja molempiin otuksiin liittyen ;)), niin nyt mulla oli toisaalta oiva tilaisuus hieman testailla itseäni ja kohdata yksi suuri pelko. Josko se siitä vaikka häviäisi, kun saisin todeta näiden kookkaiden kruunupäiden olevan täysin (?) vaarattomia. Itse kehitin päässäni sellaista nyt typerältä tuntuvaa ajatusta, että koska mä pidän kaikista eläimistä, paljon, enkä tahdo niille millekään mitään pahaa (en halua ampua yhtäänhirveä tai mitään muutakaan, enkä haluaisi muidenkaan niin tekevän, sitä paitsi hirvenliha on yök!), niin kaiken järjen mukaan nekään eivät halua vahingoittaa mua, jos en käyttäydy uhkaavasti. Ajattelin olevani varovainen ja kääntyväni sen enempää miettimättä heti, jos tilanne tuntuisi "vaaralliselta". Viritin aistit äärimmilleen, tiesin suurinpiirtein missä kohtaan kohtaisimme. Tai olisimme ainakin lähimpänä toisiamme. Noh, kaikesta tarkkaavaisuudestani huolimatta onnistuin ohittamaan hirviperheen sitä huomaamatta :D. Kun olin aivan varma, että olin ohittanut kohdan jossa niiden PITI olla, niin aloin hätääntyneenä vilkuilemaan olkani yli. Niinpä niin, siellähän ne, kaikki kolme korvat edelleen ojossa ehkä 5-10 metriä reittini sivussa. Olin juossut ohitse niitä huomaamatta. Viimeisellä kierroksella en enää nähnyt koko poppoota ollenkaan. Olivat ne sitten siellä tai eivät. Vikalla kiekalla riitti vielä virtaakin hyvin, joten kilometriajat olivat itsellenikin yllätys. Mutta kun on niin kivaa juosta lujaa :D. Siksi sprintit ovatkin suosikkejani :) Ja vaikka tämä keho on nyt taas niin pyllystä, niin onpa sekin onnistunut mut tässä muutamaan otteeseen yllättämään. Tiedän, että nämä jutut kuullostavat aivan skitsoilta, mutta totta ovat ja ihan oikeita aitoja ajatuksia, jotka varmasti jokainen dieettaaja pystyy ymmärtämään. Ensinnäkin, koska olen aivan äärettömän huono vaateshoppaaja ja inhoan hommaa yli kaiken, niin päätin muutama viikko sitten helpottaa tätä työelämän kannalta pakollista urakkaa hankkiutumalla Stockan pukeutumisneuvojan pakeille. Kerroin kokoni olevan ~36, jota hän ei jostain syystä uskonut ja olikin näin ollen kiikuttanut sovitukseen kaikki vaatteet järjestäen kokoa 38. Heh, siinäpä sitten tuhrautui tunti jos toinenkin kun hän juoksenteli niitä vaihtamassa pienempiin kokoihin, osa kokoa 36 ja osa 34:sta. Näytän siis isommalta, mitä oikeasti olenkaan. Visuaalinen harha. Hyvä!!! Kyseessä kuitenkin oli ammattilainen, joka arvioi työkseen ihmisten kokoja :) Toinen positiivinen yllätys oli kun myös pari viikkoa sitten motivaatiohousuiksi ostamani housut (joku aika sitten totesin kaapista löytyvän ainoastaan päälle mahtuvia tai liian isoja vaatekappaleita) ovat tällä viikolla osoittautuneet vähemmän motivoiviksi. Sokoksen alennusmyynnistä nappasin mukaani aivan liian pienet, kokoa 34 olevat Your Facen killtäväpintaiset, hieman läpikuultavat kirkkaan valkoiset housut, jotka eivät anna yhdellekään sellumuhkuralle minkäänlaista armoa. Kaikki ylimääräinen siis näkyy ja kaikki ylimääräinen vielä korostuu. Loistavaa, ajattelin kun sovituskopissa väkipakolla ahtasin itseni makkarankuoreen. Enkä mä niitä olisi edes ostanut ellen olisi saanut kuudenkympin pöksyjä alta kahdenkympin. Hyvä kauppa! Paitsi, että se motivaatiopuoli on nyt vähän niin ja näin, koska housut mahtuvat ihan mukavasti päälle. Onneksi kangas ei kuitenkaan edelleenkään anna mitään anteeksi, joten hieman on vielä töitä tehtävä ennen kuin julkisesti aion näissä näyttäytyä. Ne reidet... ja ne pakarat... huoh! Hmmm... vieläköhän joku jaksaa lukea tätä selontekoa. Loppu ei ole vielä lähelläkään :D. Otetaas tähän vielä se kolmas positiivinen yllätys ja kertoilen tulevaisuuden suunnitelmista sitten toisessa postauksessa. En tiedä johtuuko lämpimästä säästä tai hiilaripöllystä, mutta muutama tunti sitten tajusin, että tavoitteeni on saavutettavissa ja että sinne ei VÄLTTÄMÄTTÄ ole enää kovin pitkä matka, jos nyt vaan jaksan työltä pitää homman vielä muutamia viikkoja kasassa. Raskastahan tuo on, koska väsymykseen, kiireeseen ja ahdistukseen on helppo lääke; ruoka! Vääränlainen ruoka ja väärä määrä ruokaa. Tavoite on ollut sama jo useamman vuoden, mutta koskaan en siihen syystä tai toisesta, yleensä ajan tai motivaation loppumisesta johtuen, ole vielä päässyt. Nyt olen kuitenkin ainakin joissakin olosuhteissa ;) lähempänä kuin koskaan, joten kyllä olisi harmi jättää asiaa tähän. Tuo kunnianhimoinen tavoite on siis saada alavatsan suonet näkyviin. Ja mulle suonien näkyminen tarkoittaa oikeasti kohollaan olevia, pullottavia suonia ihon alta kuultavien sinisten viirujen sijaan (etsin jossain vaiheessa sopivaa kuvaa). Kehotyypistä riippuen näkyvien suonien esiin saaminen on joillekin helpompaa, toisille vaikeampaa. Itse väittäisin joutuvani kohtuukovan työn tavoitteen täyttymisen eteen tekemään ja siksi osaan ainakin hitusen iloita tämänpäiväisestä löydöstäni, vaikkakin kyseessä onkin vain noin 3-5 cm:n pätkä vasemman lantioluun liepeillä sopivassa sivuvalossa ja hiukan lantiota eteenpäin työntäessä. Oikealla puolella samanmoinen löytyy ylempää navan tasosta, mutta tämä varsinainen ilonaihe sijaitsee siis selvästi navantason alapuolella. Huisia!!! :) Enkä malta pitää näppejäni erossa siitä. Koko ajan täytyy tunnustella onko kohouma vielä paikoillaan ja olemassa :D Näin. Nyt loppu tarinointi, koska eväätkin ovat loppu ja on pakko kipaista kauppaan hakemaan täydennystä. Muutamia aiheita jäi vielä varastoon. Toivottavasti eivät mene "ohitse". Ainakin niitä suunnitelmia oli ajatuksena oman pään selvittämiseksikin kirjata ja sitten haluaisin vielä palata näihin sydäntä lähellä oleviin lääkäriasioihin, kipuun, pelkoihin jne.. Mutta nyt lisää mättöä hakemaan!

Näin ajatteli Hermis klo 8/26/2006 12:46:00 ip.