"Sit sen näkee...

...kun kokeilee.". Siinäpä se, vastaus eilen Hermoterapeutille esittämääni kysymykseen "Kannattaako tällä kropalla lähteä asettamaan minkäänlaisia kisatavoitteita mihinkään fyysiseen lajiin?" Keskustelimme asiasta ja vaihtoehdoista tovin, mutta tämän kummempaa vastausta ei irronnut; ei tukea, mutta ei kieltoakaan. Omillani olen taas jälleen kerran. Viime aikoina vamma on ollut suhteellisen rauhallinen. Jopa muutamat leuanvedot ovat onnistuneet ilman järkyttävää kipua, samoin dipit. Täysin kivutta treenaamisesta ei kannata haaveillakaan, mutta ihan kiva olisi, jos nyt edes sietokyvyn rajoissa mentäisiin eikä ainakaan tulisi takapakkia. Tänään koko oikeanpuolen yläkroppa on eilisen käsittelyn jälkeen taas kipeämpi kuin miesmuistiin. Käsikin näyttää taas roikkuvan viisi senttiä vasempaa alempana. Noh, ehkä se siitä taas. Viimeaikaiset kokemukset ovat kuitenkin olleet kannustavia ja antaneet hieman toivoa epätoivon keskelle. Jos siis tästä hermovammasta puhutaan. Ja muusta en halua puhuakaan. Olen kehittänyt vuosien ja kaikkien terveydellisten ongelmien saatossa itselleni mielestäni kohtuuhyvän selviytymiskeinon; unohdan ja jatkan elämää, kuten mitään kummallista ei olisi tapahtunutkaan. Ihan kuten normaalistikin. Torjunnaksi sitä kai sanotaan, mutta elämä menee ohitse jos näitä jää murehtimaan. Olen shokissa ja raivoissani sen päivän pari, ja sitten ajattelen itseni jälleen terveeksi. Joskus hyvä, toisinaan huono. Mutta elämä on ;) Ja mimmikin on taas niin turpeena kuin sika joulun alla konsanaan. Kuumat ilmat ja kuukautiset eivät ole maailman paras yhdistelmä, mutta eiköhän ne lihat sieltä jostain taas jossain vaiheessa paljastu :). Sitä ootellessa...

Näin ajatteli Hermis klo 7/12/2006 01:33:00 ip.