Kohtaaminen

Tänä aamuna vedin jälleen kerran ne aivan liian tiukat polvipituiset trikoot jalkaani, Niken topin päälleni (sen joka saa rintavammankin naisen näyttämään laudalta, rinnattomasta puhumattakaan), vielä sykemittarin viritys, Asicsit jalkaan ja menoksi. Joo, aamulenkillehän mä. Juoksin viitisen sataa metriä ja näin jonkun tyypin koirineen tulevan vastaan. Vaihdoin kohteliaasti kävelytien puolta ja lähestyessäni tyyppiä ja tämän rottweiler -merkkistä koiraa tunnistin hänet yläasteaikojen rinnakkaisluokan pojaksi. Emme oikeastaan tunteneet tuolloin, vaikka toistemme maineet tiesimmekin, joten lähestyessäni painoin katseen tiukasti alla vilisevään asfalttiin ja juoksin tyynesti ohi. - Hei!!! Venaa vähän!!! Täh?! Mulleko se huutaa?! Käännyin katsomaan taakseni ja muahan se siinä toljottaa. Muita eläviä ei näy mailla halmeilla. Paitsi se jumalattoman kokoinen koira siinä hihnan päässä. - Ai mä vai? - Joo, sä. Eks sä oo se Hermeliini? (käyttää kyllä oikeaa nimeäni) - Joo, oonhan mä - No nii mä vähä kattelin, vaik en kyl heti tajunnu. Sä näytät hyvältä... sporttimimmi... - Ai.. No kiitos.. mun täytyy jatkaa Ihan varmaan niin, tosi hyvältä joo.. Niinhän me norsut aina, ajattelen ja väännän jonkinlaisen hymyn huulilleni ennenkuin pinkaisen juoksuun. - Hei nähään!!! Tyyppi huutaa vielä perään ja mä tyydyn vaan heilauttamaan kättä kuulemisen merkiksi. Sitten jatkoin vauhtilenkkiä ja kirosin kun sykemittari oikutteli näyttäen pitkät pätkät vain nollaa. Perhana sentään, tärkee lenkki; eka puolitosissaan heitetty vauhtilenkki enkä edes sykkeistä saanut selvää. Loppumatkasta mittari toimi taas moitteettomasti näyttäen lukemia 160 ja 170 väliltä. Maksimiksi sain puristettua ylämäessä 184, vaikka aamun kuntoindeksitesti oli reilu puolisen tuntia aikaisemmin näyttänyt maksimiksi 182. Miksei nää mittarit voi antaa oikeita lukemia?! Taas on kulutukset ja kaikki päin helvettiä. Takaisin kotiopäin juostessani ohitin kohdan, jossa tyypin alkumatkasta kohtasin ja ajattelin itsekseni, että mahtaisinko vielä näyttää hänen silmissään hyvältä nuppi punaisena hien valuessa ohimoilta ja tasaisen läähätyksen säestäessä jo raskaaksi käynyttä askelta. Räkäkin pyrki taas sieraimista pihalle (heh, en kyllä ole aivan varma onko ihmisellä sellaisia, mutta hevosella on ja norsullakin täytyy olla ;)). --- Ainiin, unohdin eilen valitushuumassa raportoida päivän salitreenistä, joka oli siis palauttavan nimellä kulkenut rinta- ja selkätreeni. Heti alun lämmittelysoudussa iski pari sellaista vihlaisua olkapäähän, että alkoi ihan oikeasti tulla äitiä ikävä. Sisukkaasti jatkoin kuitenkin sen 10 minuuttia kun äkkäsin, että ranteen asennolla oli selkeä yhteys vihlontaan. Siitä sitten penkin kimppuun, ensin pelkällä tangolla varovasti kokeillen ja sitten kolme sarjaa ihan lisäpainoillakin. Melkoista tärinää ja värinää oli, ei niin mitenkään rentoa meininkiä. Eikä ihme kun pelotti ja jännitti aivan simona. Eli rintatreeni kyllä takkusi ja penkin jälkeen olkapäähän rantautui jyskyttävä särky, joka kuitenkin helpotti treenin edetessä. Selälle en uskaltanut lähteä leukoja vetelemään, joten oli tyytyminen ylätaljaan ja tarraaminen ylätaljan tankoon se vasta pistikin puntit vapisemaan. Mutta selvisin siitä ja kaikista muistakin liikkeistä kunnialla, ja treenin jälkeen oli jopa voittoisa olo. Ehkä tää vielä tästä kun nyt vaan maltan käyttää pienempää kuormaa ja keskittyä liikkeeseen. Yllättävän paljon ongelmia tuotti myös liikeratojen pitäminen vajaina. Eli hyvin meni, eikä illallakaan iskenyt mitään sen kummempia särkyjä. Aamustakin olin vielä ihan kunnossa, mitä nyt selkä ilmoittelee saaneensa eilen jotain normaalista poikkeavaa treeniä eli yläselän lihaksisto on mukavasti kipeänä. Ja näin se Toivokin taas herätettiin unilta ;)

Näin ajatteli Hermis klo 7/14/2004 11:24:00 ap.