Huoh... Onpa tavallaan tyhjä olo. Kotisivut ovat vihdoinkin "pihalla" ja toistaiseksi ei näköpiirissä ole yhtään ratkaisua vaativaa ongelmaa. Olen samanaikaisesti helpottunut ja hermostunut. Mitä nyt sitten..? Kotisivuissa työmaata riittää niin pitkään kun vaan jaksaa pakertaa; aina on varaa parantaa ja hioa, mutta nyt on takki tyhjä noin kuukauden intensiivisen työskentelyn jäljiltä enkä jaksa tarttua toimeen. Tauko on paikallaan, mutta miksi on niin vaikea olla jouten? Ristiriitainen olotila; oikein mikään tunnu hyvältä. En osaa olla rauhassa. Olen levoton. Huomenna edessä ovat uudet haasteet. Yritän päästä opiskelemaan mielenkiintoista, mutta itselleni vierasta alaa. Huomenna alkaa ns. kartoitusvaihe, eräänlaiset pääsykokeet, joiden tuloksena puolet tässä vaiheessa hyväksytyistä tiputetaan raa`asti pois. Olenko yksi heistä? Ja mitä sitten??? Selkeää varasuunnitelmaa ei ole. Olenko ollut liian itsevarma ja luottanut sokeasti läpäiseväni tämän vaiheen? Eke. Time will tell. Juoksin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni 10 kilometriä! Vauhtikaan ei ollut mielestäni aloittelijalle huono; alta seitsemän ja puoli minuuttia kilometriä kohden. Olinpa ylpeä!!! Aikaisempi pisin lenkkini rajoittui kuuteen kilometriin. Paransin huimasti, eikä edes tuntunut pahalta. Tänään tunnen jaloissa jäykkyyttä. Luotan siihen, että ne vetreytyvät, kunhan pääsen jalkaprässin kimppuun. Tuosta "juoksuharrastuksesta" vielä hieman taustaa. Aloitin viime talvena epätoivoiset lenkkeily-yritykset. En ollut aiemmin elämässäni juossut vapaaehtoisesti metriäkään. Juoksulla oli tarkoitus tukea kevään kiristelyä. Mutta, helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka olen liikkunut useita vuosia säännöllisesti niin juokseminen oli yhä tuskaa; sääriin sattui, vatsaan pisti, henki tuntui salpautuvan, hartiat jännittyivät... Jaksoin maksimissaan kolme minuuttia, ja senkin loivaan alamäkeen. Sitten oli vaihdettava hetkeksi kävelyyn ja yritettävä uudelleen. Vähitellen matkat pitenivät ja ensimmäinen ylpeyden aihe oli kolmen kilometrin yhtäjaksoinen hölkkä. Olin aivan otettu ja onnellinen! Tämän jälkeen homma onkin sujunut jo helpommin, ja vähitellen olen pystynyt pidentämään matkaa. Olen myös oppinut nauttimaan juoksemisesta. Juoksusta on tullut tasavertainen vaihtoehto kävelylle, ja toisinaan yhä ihmettelen, että miten ihmeessä en ennen pystynyt, jaksanut, OSANNUT juosta. Sali kutsuu... Vihdoinkin mahdollisuus tyhjentää tämä pää näistä lukuisista ajatuksista ;)

Näin ajatteli Hermis klo 8/14/2003 05:00:00 ip.